torstai 18. syyskuuta 2008

51. luku: Kun unelma toteutuu

Pappilan olohuone oli vastasiivottu ja kiilsi. Pastori itse istui huoneessaan kirjoittamassa saarnaa, neiti Martland kolisteli keittiössä, ja rouva Hannah MacPherson virkkasi pitsiä koettaen näyttää niin säädylliseltä kuin papinrouvan kuuluu.

-Ihmiset, jotka käyttävät ilmaisua "mitäs minä sanoin", ovat ärsyttäviä, mutta tavallaan ymmärrän heitä. Annie vilkaisi Bettyyn, joka istui sohvalla nöyränä kuin ripitettävä pyhäkoululainen, vaikka suupielessä kureili hymy. -Olen iloinen, että tulit järkiisi.

-Saanko synninpäästön?

-Sinä kullanmuru! Ja virkkaus lensi lipaston alle, kun Annie hypähti syleilemään sisartaan. -Miten onnellisia teistä tuleekaan!

-Onnellisempia kuin sinä ja Napier?

-Ei, se on sentään mahdotonta.

-Minusta mikään ei ole enää mahdotonta. Betty pyöritti sormusta nimettömässään. Se oli kummallinen sormus, sillä toisin kuin edeltäjänsä, se istui täydellisesti eikä häirinnyt millään tavoin arkielämää. Sitten hän katsoi ulos ikkunasta puutarhaan, jossa luumupuut valittivat hedelmien painosta. -Minulle elokuu on aina ollut kaipauksen kuukausi, mutta nyt se on yhtä tulvillaan toivoa kuin toukokuu.

Annie kumartui poimimaan virkkauksensa lipaston alta.

-Mitä tohtori Cameron sanoi Duncanille? hän kysyi.

Betty ei ollut palannutkaan Morarista kotiin yksin, vaan yhdessä Duncanin kanssa, sillä tämä oli tahtonut pyytää virallisesti Bettyn kättä. Järkytys oli ollut melkoinen ei vain Kuusikukkulalla, vaan koko kylässä - Duncan väitti myöhemmin, ettei yksikään Glen Longin tienpuoleinen ikkuna ollut vailla sitä vasten litistynyttä nenää, kun he olivat ajaneet asemalta. Ja Betty ajatteli, ettei koskaan ollut nähnyt äitinsä silmiä niin säteilevinä kuin silloin, kun tämä oli ilmestynyt portaille ja tajunnut, kuka juuri auttoi Bettyn alas vaunuista.

He olivat saapuneet Bettyn syntymäpäivänä. Merkkipäiväänsä vedoten Betty olikin saanut Duncanin taivuteltua siihen, että tohtori Cameron tulisi teelle ja "ihan vain vähän kuuntelisi" hänen keuhkojaan.

-Päätellen siitä metelistä, mitä tohtori piti kirjastossa, hän ei ollut aivan tyytyväinen, Betty sanoi. Tohtori Cameronille oli tullut iän myötä tapa korottaa ääntään, ellei potilaan kunto häntä miellyttänyt, varsinkin, jos hän epäili potilaan aiheuttaneen taantumaa omalla käytöksellään. -Sitä me emme kuulleet, mitä Duncan hänelle vastasi, mutta tohtori alkoi nauraa. Ja hän nauroi vielä tullessaan halliin, nipisti minua poskesta ja nauroi pois lähtiessäänkin. Joten uskon, että Duncan on toipumassa. Olen niin iloinen siitä, että pääsemme matkustamaan ensi viikolla yhdessä Edinburghiin.

-Tämä kesä taisi olla ikimuistoinen monellakin tavalla, Annie sanoi hymyillen. -Pidättekö kaksoishäät Chrissyn ja Alanin kanssa? Bettyn ennustus oli todella toteutunut, ja Chrissy ja Alan olivat kihlautuneet Morarissa.

-Voi, emme me ole vielä päässeet niin pitkälle. Betty vilkaisi ikkunasta. -Duncan tulee, minun täytyy mennä.

-Oletko varma, ettette halua teetä?

-Olen. Tämä on pisin kävelymatka, jonka Duncan on sairastumisensa jälkeen tehnyt, ja luulen hänen tahtovan pian lepäämään. Betty nousi. -Mutta nähdään illalla!

Hän kiiruhti pitkin hiekkakäytävää. Duncan oli tosiaan ensimmäisen kerran kävellyt Kuusikukkulalta Glen Longiin asti ja luvannut asioikseen käydä postissa sillä aikaa kun Betty piipahtaisi sisarensa luona. Duncanista näki, ettei hän ollut vielä terve, mutta silti hän oli viime aikoina alkanut muistuttaa yhä enemmän entistä ryhdikästä ja reipasta itseään.

-Viisi kirjettä ja kaksi sähkettä sinulle, Duncan sanoi, kun he tapasivat veräjällä. -Yksi on Nottinghamista.

-Sarah kulta! Tiedätkö, minua niin nolottaa. Se episodi Jerryn kanssa kun oli sellainen, ja kaikki lähettivät onnitteluja - ja nyt he alkavat sen uudestaan! Betty katseli onnettomana kirjepinoa kädessään.

-Paitsi ettei meidän kihlauksemme ole mikään episodi, Duncan ilmoitti tiukasti. -Avaa nyt tuo suurin kuori, olen koko matkan postitoimistosta koettanut arvata, mitä asiaa kustantajallasi on.

Betty veti hiusneulan tukastaan ja avasi kirjeen. Hän luki sen nopeasti ja huudahti sitten riemastuneena:

-Voi - Duncan - he julkaisevat sen! Jatko-osan Joannalleni!

-Mitä sinä puhut? En edes tiennyt, että olet kirjoittanut sille jatkoa. Duncanin kasvoilla vilahti varjo, kuten aina, kun jotenkin viitattiin kuluneen kevään tapahtumiin, joista hän ei ollut tietoinen. -Onnea, tyttökulta - mutta saanko kysyä, miten...

-Miten minä kuvaan Rod Wishartia, niinkö? Oikein kauniisti. Betty hymyili ja katsoi Duncania silmiin. Ja vähän ajan päästä rouva Brown soitti puhelimella rouva Murraylle ja ilmoitti Glen Longin olevan ajautumassa moraaliseen rappioon, sillä hän oli omin silmin nähnyt, miten Beatrice Stewartia oli suudeltu pappilan veräjällä.

Sinä iltana Annie ja Napier tulivat Kuusikukkulalle, sillä Annie tahtoi harjoitella niitä lauluja, jotka esittäisi Bessin ja Frankin häissä seuraavana päivänä.

-Eikö tämä ole suloista, Betty sanoi kävellessään Duncanin kanssa hämärtyvässä puutarhassa, kun Annien soitto kantautui avoimesta ikkunasta. Duncan oli levännyt päivällisen jälkeen ja jaksanut lähteä vielä ulos.

-Ennen tapasin aina unelmoida, että kuljen kanssasi suuressa puistossa. Jostakin kuuluu musiikkia, ja sinä olet siinä vain minua varten - eikä maailmassa ole ketään muita.

Betty hymyili. Hän ei voinut ymmärtää, miksi oli joskus tuntenut olonsa kiusaantuneeksi, kun Duncan oli esiintynyt romanttisesti.

-Mutta meidän pitäisi nyt suunnitella vähän tulevaisuutta, Duncan sanoi.

-Älä ole niin järkevä, Betty torui lempeästi. -Ei elokuun iltoja ole luotu sellaiseen. Ja eikö kaikki ole selvää - teemme kumpikin työtä ensi vuoden ja sitten... Tyttö punastui ja istuutui kivipenkille. Duncan puolestaan asettui nurmikolle voidakseen nojata päätään hänen polveensa ja naurahti.

-Rakkaani, kyllä meidän on nyt oltava hieman järkeviä. Minä koetan toipua niin nopeasti kuin voin, jotta pääsen palaamaan työhön. Mutta epäilen, että joudumme perustamaan ensimmäisen kotimme Edinburghiin. Niin kauan kuin minulla ei ole koossa varoja oman liikkeen avaamiseen, minun on työskenneltävä isän kaupassa. Onko se sinusta vaikea ajatus?

-Voi, miksi olisi!

-Ja minä lupaan, että heti kun varani sallivat, alan katsella kauemmas, ehkä maaseudulle, ehkä Ylämaalle... Minä viihdyn täällä.

-Älä ajattele niin pitkälle, Betty sanoi ja kumartui suutelemaan Duncanin hiuksia. -Elämällä on tapana yllättää, emme voi tietää, mitä mahdollisuuksia se meille vielä tarjoaa. Elämä on parasta silloin, kun se on avoinna.

-Pelkäsin sinun pahoittavan mielesi, kun joudut jäämään kaupunkiin.

-Mitä väliä sillä on, missä asumme, kunhan olemme yhdessä. Betty hymyili tajutessaan, että asia oli todella niin. -Nouse nyt ylös sieltä nurmelta, kaste on salakavalaa. Kävellään vähän Keijulehdossa ja mennään sitten sisään teelle.

Keijulehto oli yhtä salaperäinen ja unelmoiva kuin jokaisessa elokuussa, jonka Betty muisti. Linnut rapistelivat oksistoissa ja Ikivihreä kuusi huokaili itsekseen. Niin, kerran Napier MacPherson oli kosinut Bettyä täällä - ja nyt Annie oli hänen onnellinen vaimonsa!

-Eikö ole kummallista, miten asiat aina järjestyvät, Betty sanoi puoleksi itsekseen.

-Minun vakaumukseni on, että asiat tapahtuvat aina juuri niin kuin on paras, vaikkemme sitä silloin ymmärtäisi, Duncan vastasi yhtä mietteliäästi. -Jumala tietää parhaiten.

He pysähtyivät puutarhaan johtavalle portille. Annie oli käynyt häälaulut läpi ja soitti nyt selvästi omaksi ilokseen, sillä ikkunasta leijuivat vanhan ylämaalaisen kehtolaulun säkeet. Betty tiesi, että äiti oli tuudittanut häntä uneen sen sävelin, ja hän hymyili itsekseen ajatellessaan, että tulisi tuudittamaan samalla laululla omaa lastaan.

-Unet ovat ihmeellisiä, Duncan sanoi hiljaa. -Miten paljon ne joskus saavat aikaan... Hän hymyili Bettylle heidän astuessaan puutarhaan. -Ja tästä alkaa meidän unelmamme.

~~~~

Tähän päättyy Bettyn tarinan toinen osa.
Lämmin kiitos jokaiselle sitä seuranneelle ja kommentoineelle.
Toivon, että Betty on voinut olla teille iloksi.

Jos haluat, voit jatkaa Bettyn ja Duncanin vaiheiden seuraamista blogeissa Betty oppii elämää, Betty ja muutosten aika ja Betty ja myrskyn vuodet.

13 kommenttia:

  1. Voih, mitäs mä nyt teen kahvituntisin! Ovat nimittäin täällä töissäkin jo tottuneet siihen, että pidän kahvitaukoni vasta klo 10 ja silloin luen netistä jotain :-)
    Tämä on ollut myös herkän nostalginen matka myöhäislapsuuteeni, jolloin luin Runotytöt, Annat ja Pikkunaiset jatkoineen. Ja ison osan niistä taskulampun valossa peiton alla, kun ei malttanut lopettaa...
    Sydämellinen kiitos tästä tarinasta, Sinulla on kertojan lahja!

    - ShamanCat

    VastaaPoista
  2. Kiitos ihanasta kirjasta!

    Salamanteri

    VastaaPoista
  3. Kiitos, Kaisa, tuntuu surulliselta erota Bettystä ja Duncanista nyt jo! He ovat oikean, elävän ihmisen tuntuisia ja nyt jään vain kaipaamaan jatkoa.

    Kiitos!

    t. Satu Lehti

    VastaaPoista
  4. Äh, ruokisviihdykkeeni loppuu.. Äkkiä kirjoittamaan jatkoa; kyllähän Betty ja Duncan nyt vielä muutaman järkytyksen sekä romantiikkaa saavat aikaiseksi! ;D

    VastaaPoista
  5. Oli ihana lukea Bettyn tarina! Kiitos, Kaisa. Loppujaksoissa siirruin lukemaan päivällä, kun oli niin jännittävää, etten enää malttanut pantata iltasaduksi.
    Jatkoa, Kaisa, pliis!!!

    VastaaPoista
  6. Kiitos, Bettyn tarinaa oli ihana lukea.

    VastaaPoista
  7. Kiitos hyvästä tarinasta! Tuntuu kyllä siltä, että vastahan se ensimmäinen luku ilmestyi ...

    Olen kyllä jäänyt niin Betty-koukkuun, että täytyy varmaan aloittaa lukemaan uudestaan alusta, jos et kerta kirjoita lisää lukuja :D

    VastaaPoista
  8. Kiitos! Ei lopusta (ikävä tulee), vaan päivien ilosta. Töistä tullessa olen ensimmäisenä avannut koneen, rapsutellut kissat ja sitten teekupposen kera lukenut Bettyn. Kiitos.

    VastaaPoista
  9. Kiitos kovasti ihanasta tarinasta! En osaa sanoa mitään, mitä muut eivät olisi jo sanoneet, mutta ikävä tulee, kun ei enää pääse Bettyn ja Duncanin kuulumisia lukemaan...

    VastaaPoista
  10. Ah! Ja voih!!!

    Mä en HALUA erota Bettystä!!!

    Höh.

    Pakko saada jatkoa.

    PLIIS?????

    VastaaPoista
  11. Kiitos, Kaisa! Mahdollista jatkoa odotellen....

    VastaaPoista
  12. Mahtava iso kiitos Betyistä! Niitä oli ilo lukea. Aivan ihana oli loppu! :) Miekin kaipaan kovasti jatkoa! Jos ei niin täytyypi lukea Betyt uudelleen. Iloa kirjoittamiseen ja muuhunkin elämään!

    -Kuivakukkatyttö

    VastaaPoista
  13. Valtavan suuri kiitos että julkaisit kirjasi täällä netissä! Toivottavasti innostut vielä jatkamaan Bettyn tarinaa...

    Gitte

    VastaaPoista