keskiviikko 17. syyskuuta 2008

50. luku: Betty avaa silmänsä

Heinäkuun kaksi viimeistä viikkoa olivat lämpimiä ja aurinkoisia, ja täysihoitolan asukkaat nauttivat täysin siemauksin säästä ja meren läheisyydestä. Chrissy, Alan, Betty ja Duncan tekivät yhdessä huviretkiä, kävivät poniajeluilla tai vain istuivat kallionharjanteella katsomassa, miten meri kävi yhä uudelleen suutelemassa kainosti punastuvaa hiekkaa.

Betty oli kuitenkin huolissaan Duncanista. Tämä kieltäytyi ehdottomasti lääkärintarkastuksesta, vaikka hänen äitinsä rukoili sitä parin pahan yskänkohtauksen jälkeen, ja vakuutti meri-ilman riittävän lääkkeeksi. Mielessään Betty epäili, että Duncan tiesi lääkärin käynnin tietävän joutumista sairaalaan. Pitkä laivamatka Atlantin yli ei selvästi ollut ainakaan parantanut hänen oloaan, ja useina päivinä Duncan ei jaksanut lähteä mukaan retkille, vaan makasi salongin leposohvalla tai verannan riippukeinussa silmät suljettuina. Betty otti silloin lahjaksi saamansa tyttökirjan ja istui Duncanin vieressä itsekseen lukien, ellei tämä jaksanut puhella.

Eivätkä he paljoa puhelleetkaan. Välillä Bettystä tuntui, kuin heidän välillään olisi ollut pino lasitiiliä - niiden läpi näki toisen, mutta epäselvästi ja kaukaa. Oli niin paljon sellaista, mistä olisi pitänyt keskustella, mitä Betty olisi halunnut käydä läpi. Mutta eihän hän toisaalta tiennyt, tahtoiko Duncan puhua mistään. Toisinaan Betty unohti kirjan syliinsä ja jäi katselemaan Duncania. Tämä oli yhä kalpea, ja hänen ohimoissaan oli muutamia harmaita hiuksia punaisten seassa. Miten nämä kaksi Amerikan-vuotta olivat häntä oikein kohdelleet?

-Sinä olet muuttunut, Betty sanoi tunnustellen eräänä pölyisenä iltapäivänä, kun salongin suuret ranskalaiset ovet oli avattu verannalle, jossa rouva Fleming istui anoppinsa kanssa ompelemassa. -Et ole aivan yhtä huoleton kuin ennen.

-Uskallanko toivoa, että olen tullut aikuiseksi? Duncan kysyi ja hymyili vähän. Hän oli nukahtanut hetkeksi ja vaikutti virkeämmältä. -Epäilemättä lehmänlannan luonti farmilla tekee ihmisestä kypsemmän.

-Olin väärässä. Sinä et ole muuttunut miksikään.

Duncan nauroi ja venytteli.

-Kun tästä vähän vahvistun, taidan kirjoittaa romaanin menneiden kahden vuoden edesottamuksistani ja tulla kuuluisaksi, hän virnisti. -Kaksi vuotta, se on ihmiselämässä pitkä aika. Mitä pikkukaverille kuuluu?

Betty hätkähti. Kaikkein viimeiseksi hän oli viime päivinä ajatellut Jerryä.

-Oh - hyvää kai. Hetken epäröityään hän kertoi Jerrystä ja Madeleine Fraserista ja Madeleinen "häijyydestä". Duncan oli nostanut käsivarren silmilleen, mutta naurahti oikeissa kohdin osoittaakseen, että kuunteli.

Illalla Betty harjasi Chrissyn paksua punaista tukkaa heidän yhteisessä makuuhuoneessaan. Meren kohina kuului avoimesta ikkunasta ja kevyt tuuli värisytti valkoisia ruusuja, joita rouva Anderson oli kehottanut heitä poimimaan puutarhasta niin paljon kuin tahtoivat.

-Sinä näytät paljon iloisemmalta kuin tänne tullessasi, Chrissy sanoi, kun Betty sitoi valkoisen nauhan hänen hiuksiinsa ja asettui itse kammattavaksi.

-Meri-ilma tekee hyvää.

-Älä höpsi meri-ilmasta. Kultaseni, etkö voisi uskoutua minulle?

-Missä asiassa?

-Olet tuhma, Bet.

-Chrissy, älä unohda, ettemme me saa määrätä toisten ihmisten elämästä, emme aina edes omastamme! Bettyn ääni oli äkkiä niin vihainen, että Chrissy alkoi nopeasti puhua kuutamotansseista, jotka järjestettäisiin täysihoitolan puutarhassa elokuussa, kunhan kuu olisi tarpeeksi keltainen.

Seuraavan viikon ajan rouva Anderson suunnittelikin tarjoilua ja herra Anderson kävi Glasgow'ssa palaten mukanaan kuormallinen paperilyhtyjä ja raketteja. Lähikylien nuoret olivat tulossa paikalle sankoin joukoin, sillä täysihoitolan kuutamotanssiaiset olivat kesän odotetuin tapaus.

-Luuletko, että olen nyt sievä? Chrissy kysyi levottomana istuutuessaan peilin ääreen tanssiaisiltana.

-Täydellinen. Betty kiinnitti pari kullankeltaista kehäkukkaa hänen hiuksiinsa. -Alan ei saa sinusta silmiään irti. Joko hän muuten on - puhunut?

-Ei. Chrissy huokasi ja puisti päätään niin, että vallaton kullanpunainen kihara lensi edestakaisin valkoisen niskan yli. -Ehkä hän ei aiokaan - puhua.

-Kyllä hän tekee sen. Betty taputti ystävättärensä punastuvaa poskea ja tarkasti sitten oman valkean musliinipukunsa kiittäen mielessään Jennietä, joka oli melkein väkisin pakannut sen mukaan.

Itsekseen Betty oli varautunut siihen, ettei Duncan jaksaisi välittää tanssiaisista, vaan vetäytyisi aikaisin nukkumaan kuten muinakin iltoina. Yllätys olikin iloinen, kun tämä odotteli verannalla Chrissyn ja Bettyn tullessa ulos. Harmaat silmät välähtivät, kun hän näki Bettyn valkoisessa puvussaan.

-Sinä olet kuin keijukainen, Duncan sanoi kumartaessaan Bettylle ja laskiessaan sitten kätensä tämän vyötäisille. Puutarhan täytti jo musiikki ja lukuisat tanssivat parit. John Fleming oli sulkenut kirjakaupan viikoksi ja matkustanut perheensä luo, ja rouva Flemingin kasvot säteilivät heidän liidellessään ohi. -Enkö ole aina sanonut, ettei sinulta voi kieltää mitään, kun olet valkoisessa musliinissa?

-Siinä tapauksessa vaadin sinua sanomaan rehellisesti, jos väsyt liiaksi, Betty sanoi vakavana. -Tanssi käy voimille.

-Kyllä minä jaksan, Duncan vastasi rauhallisesti.

Kuu loisti taivaalla täydellisen pyöreänä ja keltaisena. Toisinaan meren laulu ylitti gramofonin äänen, ja välillä kypsyviä omenoita kannattavat oksat kahahtivat, kun joku pariskunta katosi kauemmaksi puutarhan hämärään. Betty sattui näkemään, kun Alan ja Chrissy livahtivat puiden lomitse, ja hymyili itsekseen.

Samassa Duncan pysähtyi.

-Koska valkoinen musliini velvoittaa, minun täytyy nyt valitettavasti sanoa, etteivät jalkani kanna aivan vielä kuten ennen, hän sanoi nöyrästi. -Kävelläänkö mieluummin vähän?

He kulkivat alas rantaan vievää tietä, kunnes Duncan pysähtyi suuren kiven luo ja levitti sille Bettyn vastalauseista huolimatta takkinsa.

-Emmehän voi sallia pukusi tahriintua, hän sanoi hilpeästi. -Ja minun on varmasti tarpeeksi lämmin.

"Morarin hopeamalja" säkenöi kuutamossa salaperäisemmin kuin päivänvalossa milloinkaan. Aallot olivat lempeämpiä, hiekka poimuttui kuin kallis kangas. Bettyn sydän alkoi äkkiä takoa kiivaammin. Miksi Duncan oli tahtonut tulla tänne? Halusiko tämä puhua - jostakin?

Voi, kunpa he puhuisivatkin! Kunpa he saisivat asiansa selviksi! Tai - oliko mitään asioita. Betty tajusi, että hieroi valkoisen pukunsa helmaa käsissään. Entä jos Duncan vain tosiaan tahtoi levähtää? Ellei tämä aikonutkaan puhua mitään - kysyä mitään?

-Silloin sinä kosit.

Betty vavahti muistaessaan nuo Isoäidin keväällä lausumat sanat. Ei, sitä hän ei toki voisi tehdä. Niin ei tehty. Hän ei koskaan saisi itsekunnioitustaan takaisin, mikäli niin tekisi. Ja entä jos Duncan sanoisi, että oli liian myöhäistä, että hän oli tullut toisiin ajatuksiin, että hän oli aikanaan pitänyt Bettystä mutta se oli mennyttä?

-Silloin sinä kosit.

Bettyn teki mieli tarttua päähänsä ja ravistella sitä saadakseen Isoäidin äänen pois. Duncan istui hiljaa, katsellen merta ja näyttäen olevan niin syvissä ajatuksisa, ettei hänellä ollut pienintäkään aikomusta mihinkään romanttiseen keskusteluun.

Kyyneleet nousivat Bettyn silmiin. Armon salaisuus saattoi olla siinä, ettei koskaan ollut liian myöhäistä, mutta saisiko hän enää armoa? Hän avasi suunsa ja sulki sen taas. Mitä hän sanoisi? Mitä hän osaisi sanoa? Ensimmäisen kerran elämässään hän, joka oli niin usein puhunut ympäri muita, ei kyennyt sanomaan sanaakaan omasta puolestaan.

-Silloin sinä kosit.

Sumentunein silmin Betty äkkiä tajusi, että puhekyvyn pettäessä hänen kätensä oli kohonnut koskettamaan Duncania - ja että se oli vangittu Duncanin sormiin, sillä tämä oli Bettyn huomaamatta kääntynyt ja aikonut juuri koskettaa häntä. He istuivat vähän aikaa pidellen toisiaan kädestä, sitten Duncan huokasi syvään kuin olisi pidättänyt hengitystään minuuttikaupalla.

-Sappho, hän sanoi, nousi ja veti Bettyn pystyyn.

Betty tarrautui Duncanin liivinrintamukseen, sillä hän pelkäsi jalkojensa pettävän. Tahtoiko Duncan sittenkin - ajatteliko tämä sittenkin - tunsiko tämä sittenkin... Hän ei tajunnut itkevänsä hiljaa, ennen kuin Duncan, joka piteli tyttöä toisella käsivarrellaan itseään vasten, kaivoi toisella kädellä taskustaan puhtaan nenäliinan.

-Ei hätää, pikku Bet, hän kuiskasi kuin lapselle. -Kaikki on hyvin - onhan?

Betty niisti nenänsä ja kohotti kasvonsa. Duncanin harmaat silmät näyttivät kuutamossa melkein mustilta.

-Kaikki on hyvin, hän kuiskasi ja kohosi varpailleen, kun Duncan kumartui suutelemaan häntä.

Seuraavassa hetkessä Betty tunsi tutun raivon palaavan.

-Minkä tähden sinä lähdit! hän parahti niin äkkiä, että Duncan hätkähti. -Minkä tähden sinä jätit minut!

-Sappho kulta... Olisimmeko me nyt tässä, ellen olisi lähtenyt?

Betty punastui ja toivoi, ettei se näkyisi kuutamossa. Duncan oli oikeassa. Eivät he olisi tässä.

-Tahdoin toki opiskella, se oli perimmäinen syy, Duncan sanoi hiljaa. -Mutta Teddy-sedän kutsu ei olisi voinut tulla parempaan rakoon. Olin umpikujassa elämäni ja sinun kanssasi - olin kertonut tunteistani niin suoraan kuin mies voi, mutta en saanut sinulta niihin vastakaikua. Jos olisin jäänyt, minusta olisi tullut epätoivoinen, ja sinä olisit kyllästynyt minuun ja ehkä lopulta heittänyt minut elämästäsi.

Betty painoi kasvonsa Duncanin liivinrintamukseen ja ajatteli, miten Jerryn kanssa oli käynyt.

-Niin minä pelasin upporikasta ja rutiköyhää, Duncan jatkoi hiljaa, nosti Bettyn kasvoja ja katsoi tätä silmiin. -Ajattelin, että pahimmassa tapauksessa menetän sinut - mutta niin olisi käynyt kuitenkin. Ja parhaassa tapauksessa... No, kun Chrissy kirjoitti sinun kihlautuneen sen pikkukaverin kanssa, ymmärsin uhkapelureita jotka laittavat koko omaisuutensa yhden kortin varaan ja häviävät.

-Minä... en käsitä miksi tein sen... menin kihloihin, Betty mutisi. -Mutta kun sinä et tahtonut tulla kotiin, ja minä olin niin yksin...

-Jos olisin aavistanut jotakin, olisin tullut kotiin - vaikka kävellyt rantaan ja uinut meren yli, Duncan sanoi. -Mutta se tapahtui niin äkkiä. Et sinä kertonut kaipaavasi minua!

-En kai tajunnut sitä itsekään, Betty mutisi. -Ennen kuin silloin...

-En tahdo muistella sitä iltaa, kun sain Chrissyn kirjeen, Duncan sanoi hiljaa, -mutta ellei Gallilla olisi ollut vapaata ja hän olisi tullut tapaamaan minua yllättäen, en ehkä olisi tässä. Raukkamaista, jälkikäteen ajatellen - ja minä kun pidin Nuorta Wertheriä säälittävänä!

Betty vingahti.

-Anna anteeksi, hän kuiskasi.

-Eihän se ollut sinun syytäsi, vaan minun - joka en päässyt irti tunteistani... Duncan oli hetken hiljaa. -Sinun kihlausaikasi oli elämäni kauheinta aikaa. Mutta kun sain kuulla, että olet taas vapaa... Olin kuin kompassineula, jota magneetti vetää vastustamattomasti tiettyyn suuntaan. Siksi lähdin maatilalta, siksi aloin edetä kohti itärannikkoa. Ellen olisi sairastunut, olisin ollut kotona varmaan jo toukokuussa. Ja kosinut sinua, vielä kerran.

-Mikset sitten ole jo tehnyt sitä? Betty kysyi äkkiä kujeillen. Hän hämmästyi itsekin sanojaan - Duncanin kertomuksen aiheuttama hämmennyskö ne sai tulemaan! Vai oliko Isoäiti sittenkin oikeassa?

-Mitä?

Betty punastui, mutta jatkoi rohkeasti.

-Et sinä ole kosinut minua. Et vuosikausiin.

Duncan katsoi häntä ja nauroi. Sitten hän polvistui, tarttui Bettyn käteen ja kysyi:

-Beatrice Stewart, tahdotko sinä Scotsmanin kirjoittavan seurapiirisivuillaan, että olet taas kihlautunut?

-Oh, sinä olet roisto! Mistä tiedät...

-Chrissy kertoi.

-Chrissyn sietäisi saada selkäänsä.

Duncan muuttui äkkiä vakavaksi eikä hellittänyt otettaan Bettyn kädestä.

-Vielä kerran, tässä, Jumalan kasvojen edessä minä kysyn sinulta, Betty, rakkaimpani - uskallanko toivoa, että olisit muuttanut mielesi? Tuletko vaimokseni?

Nyt ei kaivattu unetonta yötä, ei hajamielistä työpäivää. Kuluneiden kahden vuoden jälkeen Bettyn ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, kun hän vastasi:

-Tulen.

Duncan sulki silmänsä hetkeksi, kuin olisi siten paremmin uskonut kuulemaansa. Sitten hän nousi ja otti Bettyn molemmat kädet käsiinsä.

-Minä en voi tarjota sinulle paljoa, hän sanoi hiljaa. -Amerikan-vuosinani ansaitsin lähinnä elantoni, sitä edeltävät säästöni ovat pienet, osuuteni isän kaupasta on ainoa omaisuuteni. En voi luvata sinulle helppoa elämää enkä hienoa kotia. Oletko varma, että haluat silti elää loppuikäsi kanssani?

-Jos minä rahaa haluan, teen työtä sen eteen, Betty vastasi liikuttuneena. -Sillä kai saan kirjoittaa, vaikka olenkin vaimosi?

-Tietenkin saat. Saat opettaakin, jos tahdot. Tai perustaa vaikka oman lastenkodin maailman kaltoin kohtelemille pikkutytöille, joita tielläsi tuntuu riittävän. Mutta sitä toivoisin, ettet löisi poliiseja kovin usein. Et ainakaan lehtien palstoilla.

-Oh, minä vielä Chrissylle näytän, Betty parahti, mutta vaikeni sitten, kun Duncan veti hänet lujasti syliinsä ja suuteli häntä.

9 kommenttia:

  1. aaaaaahhhhh! olin jo odottanut tätä NIIN kauan, kuten varmasti muutkin lukijat! Ihanaa että vihdoin se tapahtui!

    VastaaPoista
  2. Byäääääh! <:} Täällä vollotetaan niin hiljaa kuin lasta nukuttaessa pitää. Mahtavuutta!

    VastaaPoista
  3. Oijoi, tämä itkettää ehkä vielä enemmän nyt, kun luen toista kierrosta! <3

    VastaaPoista
  4. Minuakin melkein itkettää, osin siksi, että tiedän tulevan... Siihen on varmaan syynsä, että yleensä tyttökirjat päättyvät kihlaukseen. <3

    VastaaPoista
  5. En ole tällä kierroksella tainnut kommentoida kertaakaan, mutta nyt on pakko! Vaikka olen tämän luvun lukenut jo useita kertoja (ihan irrallaankin muistin virkistämiseksi), niin yhä tunteet vain kuohuvat, kun tätä luen! <3

    Ja jotenkin tuo Bettyn kihlausaika Jerryn kanssa oli minullekin lukukierroksen kamalinta aikaa. Vaikka toisaalta tuntuu, että monet tapahtumat tapahtuvat nopeammin kirjoissa kuin muistikuvani väittivät. Muistelin, että kihlausta kesti monta lukua pidempään, mutta onneksi ei! ;)

    Ja taas on todettava, että Myrskyn vuodet ja joulupaketit ovat tuoneet oman sävynsä tälle lukukierrokselle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuinka ihanaa saada kommentteja näihin "vanhoihinkin" kirjoihin!

      En nyt enää sano "Jerry parka", kun olen häntä niin usein Facebookissa säälinyt. :) En ole vielä tavannut ainoatakaan lukijaa, joka olisi sitä mieltä, että Jerry olisi ollut Bettylle Se Oikea - jos täällä joku niin ajattelee, ilmoittautukoon! Tottahan se on, että ei Duncan nyt niin hirveän vastuuntuntoinen vielä näissä krijoissa ole - hän todellakin kietoo Bettyn sormensa ympäri vain "seikkailemalla ympäri maailmaa".

      Näin aikuisena olen miettinyt usein sitä, miltä Duncanista tosiaankin tuntui saada Amerikkaan tieto siitä, että "pikkukaveri" oli sittenkin voittanut. Jos ajattelee uudenvuodenpäivän pakettia, Duncan mahtoi ajatella rumia ajatuksia eräästäkin yömajasta ja sen valvojasta.

      Ajan kuluminen kirjassa on aika hauska juttu. Olen oikolukemassa ja siistimässä näitä vanhoja tekstejä (skannasin ne aikoinaan kirjoituskoneella kirjoitetuista sivuista ja sitten copy-pastesin tänne suoraan wordistä, ja tekstiin on jäänyt kummalllisia sarkaimia ym) ja aivan hämmästyin, miten nopeasti Bettyn ensimmäinen kouluvuosi Edinburghissa hujahti. Muistelin, että se olisi kestänyt paljon pidempään!

      Poista