tiistai 16. syyskuuta 2008

49. luku: Yllätys

-Minusta tuntuu siltä, kuin siivoaisin rautatieasemaa, Cathleen Stewart puuskahti häiden jälkeisellä viikolla kuuratessaan hallin lattiaa. -Ihmiset ovat tuskin saapuneet, kun he taas lähtevät.

-Olenhan minä vielä muutaman viikon kotona Morarista palattuani, Betty sanoi. -Enkä olisi luvannut mennä ollenkaan, jos olisin tiennyt, että se on sinulle vastenmielistä.

-Hupsu tyttö, ei tietenkään ole. Meri-ilma tekee sinulle hyvää sairautesi jälkeen. Mutta en voi kieltää sitä, ettenkö kaipaisi sinua. Äiti väänsi lattiarievun ja loi sitten Bettyyn tutkivan katseen. -Tuleeko Duncan Fleming Morariin?

-Ei toki, häntä pidetään varmaan vielä pitkään sairaalassa. Ainakaan Chrissy ei mainnnut mitään. Mutta vanha rouva Fleming tulee - ja Alan Smollet. Tiedätkö, minä vähän luulen, että Chrissy ja Alan ovat kihloissa, ennen kuin palaamme kotiin!

-Se on hyvin luultavaa. Kuka hoitaa kauppaa?

-Herra Fleming raukka, hän ei voi jättää liikettä. Menenkö pesemään kuistin lattian?

-Mene vain, ole kiltti.

Sillä viikolla Betty koetti olla erityisen paljon Jennien seurassa, sillä pikkusisko tuntui ajelehtivan ympäri vailla päämäärää niin todellisuudessa kuin kuvaannollisestikin.

-Täytyyhän sinulla olla suunnitelmia, Betty puuskahti, kun he istuivat huvimajan portailla puhdistamassa mansikoita. -Kaikilla koulunsa päättäneillä on!

Jennie huokasi vähän, nojasi leukaa kämmeneensä ja katseli ilta-auringon purppuroimaa taivaanrantaa.

-Kyllä minulla on, hän sanoi. -Mutta en usko, että siitä tulee mitään. Isä tahtoisi lähettää minut neiti Jamesonin hoiviin - hän aikoo kai tehdä siitä jonkin perinteen.

-Mitä sinä sitten tahtoisit tehdä? Betty kysyi ja haukkasi kirpeänmakeaa marjaa.

-Tahtoisin sairaanhoitajattareksi. Jennie punastui ja pudotti vahingossa mansikkansa roska-astiaan.

-Mutta sehän on loistavaa! Oletko puhunut isän ja äidin kanssa?

-En. Minä olen pelkuri.

-Sinun pitää puhua, ennen kuin isä ilmoittaa sinut naisopistoon. Kuule, jos sinua pelottaa, niin minä voin jutella heille.

-Voisitko? Jennien huudahti. -Olet kultainen, Bet!

Kun mansikat oli puhdistettu ja viety Effielle keittiöön, Betty ja Jennie menivät saliin, missä isä luki lehteä ja äiti parsi Maryn parhaita mustia sukkia. Talossa oli kovin hiljaista; John ja David olivat palanneet aamulla Glasgow'hun ja Eliza ja Mary leikkivät Keijulehdossa.

-Meillä olisi vähän asiaa, Betty sanoi ja istuutui sohvalle äitinsä viereen. -Se koskee Jennien tulevaisuutta.

-Mitä? Eikö hän tahdokaan lähteä Edinburghiin? Tuomari pudotti lehden syliinsä.

-Hän tahtoisi ryhtyä sairaanhoitajattareksi. Ajatelkoo, eikö se olisi hienoa! Bettyn silmät alkoivat säteillä. -Eikö Jennie ole kuin luotu siihen tehtävään? Hän on niin kiltti ja hiljainen, että pelkkä hänen läsnäolonsa parantaa!

-Rauhoituhan, Bet, äiti pyysi. -Onko se totta, Jennie?

Jennie, joka oli istuutunut epämukavasti harmonituolille, nyökkäsi innokkaana.

-Voi tavaton, ja minä kun luulin jo järjestäneeni kaiken, tuomari mutisi.

-Te suostutte siis? Betty vilkuili vuoroin kumpaakin vanhempaansa. Nämä puolestaan katsoivat toisiinsa.

-Se on raskas ammatti, Cathy-rouva huomautti.

-Minä tiedän, äiti. Jennien unelmoivat silmät olivat alkaneet säteillä kuin auringot.

Tuomari huokasi.

-On sentään yksi asia, jonka olen vuosien kuluessa oppinut - kun Betty asettuu tukemaan jotakin tässä talossa syntynyttä hullua päähänpistoa, minun on taivuttava.

Säteily levisi Jennien koko olemukseen, ja ihastuksesta huudahtaen hän lensi isänsä kaulaan.

-Lakkaat sitten kulkemasta ympäri niin, että onneton rakkaus paistaa sinusta puolen mailin päähän, Betty komensi seuraavana päivänä, kun Jennie auttoi häntä pakkaamaan. -Kultaseni, en minä luule, että tarvitsen musliinipukuani.

-Kaikissa täysihoitoloissa tanssitaan, ja valkoinen sopii sinulle niin, Jennie vakuutti ja taitteli puvun hellästi matka-arkkuun. -Voi, miten on ikävää, kun olet taas poissa niin kauan!

-Mutta jos sinä pääset Edinburghiin sairaanhoitajatarkurssille, voimme asua yhdessä, Betty vakuutti, ja Jennie näytti lohdutetulta.

Junamatka Morariin ei kestänyt kauan, mutta silti Betty ehti nukahtaa mukavalle vaununpenkille. Hän heräsi parahiksi nähdäkseen "Morarin hopeamaljan" levittäytyvän kohti sinistä, aaltoilevaa merta, ja huokasi tyytyväisenä. Täällä kelpasi elää kuukausi!

Alan ja Chrissy odottivat asemalla täysihoitolan renkipojan kanssa. Chrissy pisti kätensä ystävättärensä kainaloon ja lörpötteli melkein luonnottoman ahkerasti koko ajomatkan täysihoitolaan.

Se oli matala, valkoiseksi rapattu, vihreäkattoinen rakennus, jota kiersi muratin koristelema veranta. Puisto oli kaunis ja hyvinhoidettu ja meri aivan lähellä. Mutta Betty ei ehtinyt jäädä ihailemaan ympäristöä, sillä Chrissyllä oli omituinen kiire saada hänet sisään.

Talo oli sisältä yhtä iloinen kuin ulkoakin. Huoneet olivat korkeat ja vaaleat, ja rouva Anderson, täysihoitolan emäntä, kiiruhti ystävällisenä vastaan ja saattoi heidät salonkiin, jossa molemmat rouva Flemingit odottivat.

-Me olemme täällä, Chrissy äkkiä huusi, ja yksi salongista vievä ovi avautui.

Kynnykselle astui joku, jolla oli punainen tukka, laihtuneilla hartioilla riippuva puku ja kalpeat kasvot, joista harmaat silmät kuitenkin välkkyivät vallattomasti.

-Hyvää päivää, Sappho, tulija sanoi.

Betty ei sanonut mitään. Hän valahti lumivalkoiseksi ja ehti kuulla vain rouva Andersonin huudahduksen "Herranen aika, neitihän pyörtyy!" ennen kuin kaikki pimeni.

Avatessaan taas silmänsä Betty lepäsi salongin leposohvalla. Chrissyn äiti torui tytärtään tästä kepposesta, ja Duncan oli polvillaan sohvan ääressä.

-Anteeksi, tämä sanoi katuvaisena. -Ei ollut tarkoitus, että säikähdät kuoliaaksi.

Betty naurahti vähän sekopäisenä ja joi kiitollisena veden, jota rouva Anderson hänelle ojensi.

-Minulla ei ollut aavistustakaan, että sinä... Hyvä Luoja, miten laiha sinä olet! Kuinka ne antoivat sinun matkustaa? Milloin olet tullut?

-Eivät ne antaneet hänen matkustaa, rouva Fleming sanoi äänellä, jossa oli sekä moitetta että kiitollisuutta. -Hän karkasi sairaalasta.

-En minä karannut, äiti, Duncan korjasi. -Sanoin lääkärille, että aion palata Eurooppaan... Ei ole minun vikani, että hän nauroi ja vastasi, että ilman muuta saan palata parin kuukauden kuluttua, eikä uskonut että aioin lähteä heti.

-Minua Chrissy edes varoitti etukäteen, ja silti olin pyörtyä kuten sinä, lapsi raukka! rouva Fleming jatkoi. -Ei ollut tullut mieleenikään, että Chrissy sähköttäisi Duncanille!

-Sähköttäisi? Mistä? Betty nousi sohvalla istumaan. Huone tuntui yhä keinuvan ja hän ajatteli, että oli varmaankin vielä junassa ja näki jotakin outoa, sekavaa unta.

Chrissy pyöritteli silmiään kuten ainakin syytön.

-Minä vain ajattelin, että Duncania kiinnostaisi tietää sinun tulevan Morariin, hän sanoi viattomana.

-Ja tästä johtuen tyttö katsoi asiakseen laittaa sähkeeseen myös seuraavan New Yorkista Glasgow'hun lähtevän laivan aikataulun, huomautti Moira Fleming, joka istui sohvan toisessa päädyssä olevalla tuolilla ja piteli yhä hajusuolapulloa, jota oli heilutellut Bettyn nenän alla. -Miten se menikään, Duncan, ne nostivat jo laskusiltaa, kun sinä hyppäsit laiturilta kyytiin?

-Ne vasta aikoivat nostaa laskusillan, Duncan korjasi jälleen. -Ja minä lähetin laivasta sähkeen sairaalaan, etteivät hätäile, ja toisen Teddy-sedälle, että maksan kyllä tavaroideni lähettämisen seuraavassa laivassa, joten minä en ymmärrä mistä tämä kaikki meteli johtuu. Niin, Betty, vastauksena kysymykseesi, tulin eilen Glasgow'hun ja aamulla tänne.

Bettyä alkoi äkkiä itkettää. Ei tämä ollut unta, vaan Duncan oli siinä, elävänä ja - no, ehkä ei vielä terveenä, mutta kuitenkin jaloillaan! Hän hapuili nenäliinan vyöstään ja kätki siihen kasvonsa.

Huoneessa tuli hyvin hiljaista. Kun Betty kohotti katseensa, hän tajusi, että heidät oli jätetty Duncanin kanssa kahden. Äkkiä häntä melkein suututti. Chrissykö tätä näytelmää käsikirjoitti?

Duncan oli noussut lattialta ja mennyt ikkunan luo. Sairaus oli terävöittänyt hänen piirteensä ja tehnyt hänestä hiukan kumaran, mutta Bettystä tuntui, että hän oli muuttunut muutenkin. Oli kuin ihmisikä siitä, kun he olivat istuneet kahvilassa ja Duncan oli sanonut lähtevänsä - sen jälkeen heidän välilleen oli kasautunut kokemuksia ja tapahtumia, joita oli mahdoton täysin toiselle kuvata. Oliko tämä enää se Duncan, jonka hän oli tuntenut?

Samassa Duncan kääntyi ja hymyili hämillisesti.

-Olen todella pahoillani, hän sanoi. -Mutta oikeasti luulin, että Chrissy on varoittanut sinua.

-Ei se mitään, Betty mutisi. -Minä olen aivan kunnossa. Mutta oletko sinä?

-No jaa, kunhan vähän aikaa lepään... Duncan otti pöydältä ison pahvisen lahjarasian. -Tämä on sinulle.

-Minulle?

-Tuomisia Amerikasta. Harmaat silmät alkoivat taas tuikkia. -Sanoin eräälle hoitajattarelle, että haluaisin viedä tiettyjä asioita lahjaksi ystävättärelleni, kun palaan kotiin, ja hän lupasi ostaa ne puolestani.

-Hullu poika, Betty mutisi kuvitellen mielessään, miten Duncan säntäsi laivaan viime hetkellä lahjalaatikko kainalossaan, eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt olla vihainen vai nauraa. Uteliaana hän otti pahvirasian ja avasi narut. -Mikä tämä on? Hän nosti esiin lelukarhun, joka oli ommeltu ruskeasta plyysistä ja katseli häntä totisena kiiltävillä lasisilmillään.

-Amerikkalaiset ovat hassuina noihin, Duncan sanoi ylpeänä kuin pikkupoika, joka on ostanut säästöillään äidille lahjaksi patalapun. -Sanovat niitä Teddyn karhuiksi presidentti Rooseveltin mukaan, joka ei metsästysretkellä muutama vuosi sitten tahtonut ampua puuhun sidottua karhunpentua.

Betty nauroi. Karhu oli pehmeä ja sen ilme niin juhlallisen vakava, ettei hän voinut muuta kuin rutistaa sitä.

-Eikö sinun hoitajattaresi kysynyt, onko ystävättäresi kymmenvuotias, hän tiedusteli.

Duncan virnisti.

-Hän oli hyvin hienotunteinen. Siellä on muutakin!

Betty laittoi nallen sivuun ja pisti kätensä laatikkoon. Siellä oli kirja, kauniisiin vihreisiin kansiin sidottu kirja, jonka etukannessa oli kuva punatukkaisesta tytöstä.

-Annan nuoruusvuodet, hän luki kirjan nimen. -Mikä tämä on?

-Sen on kirjoittanut eräs kanadalainen opettajatar ja lehtinainen, se ilmestyi vasta vähän aikaa sitten mutta on jo saanut kovasti kiitosta, Duncan sanoi. -Ajattelin, että se kiinnostaisi sinua, kun itsekin olet kirjailijatar.

Betty selaili kirjaa peittääkseen hämmennyksensä. Hänestä oli mukavaa saada lahjoja, mutta toisaalta ne tuntuivat kiusallisilta. Oliko hän tosiaan vain "ystävätär", jolle tuotiin Amerikasta tuomisia? Todennäköisesti Chrissy oli saanut myös nallen ja kirjan...

-Sinä käytät tuota vielä.

-Mitä? Betty nosti katseensa kirjasta ja tajusi Duncanin tuijottavan medaljonkia hänen kaulassaan. -Oh - niin. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

Samassa ovi avautui ja rouva Anderson ilmestyi kynnykselle.

-Lounas on katettu, hän ilmoitti.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti