maanantai 15. syyskuuta 2008

48. luku: Annie lähtee

Kesäkuu kului aurinkoisine päivineen ja salaperäisine iltoineen. Viimeiset kokeet pidettiin, ja sitten tuli kesäkuun viimeinen päivä ja päättäjäisjuhla.

Betty istui opettajattarien penkissä valkoisessa musliinipuvussaan ja niisti nenäänsä, kun Annie sai todistuksen ja pienen stipendin. Pikkusisko tuntui äkkiä siirtyneen niin kauas - Napier MacPherson oli lähettänyt tälle tusinan punaisia ruusuja, ja Betty oli muistanut ne ruusut, jotka oli saanut Duncanilta päättäessään Tiedon kunnaat.

-No niin, nyt en pilaa Annien päivää, hän tuumi itsekseen, kun juhla loppui ja kaikki nousivat onnittelemaan tyttöjä. -Kenties Jennie tulee tänne ensi vuonna, ja sitten aikanaan ehkä Mary ja Eliza.

Sinä iltana Isoäiti tarjosi teetä ja leivoksia koko Bettyn ja Annien ystäväpiirille.

-Minä olen niin iloinen että läkähdyn, Annie vakuutti istuessaan salin sohvalla kermakakkulautanen sylissään. -Koko tämä kamala lukeminen on ohi, ja viikon kuluttua... Hänen silmänsä alkoivat loistaa ja hän punastui.

-Suloinen lapsi, Jessie kuiskasi Bettyn korvaan ja nipisti tätä pelkästä onnesta.

Betty koetti hymyillä, nousi ja otti teekannun. Siellä oli vielä teetä, mutta sitä ei onneksi kukaan tiennyt - hänen täytyi päästä hetkeksi salista pois.

Kun Betty sitten palasi Peggyn täyttämän kannun kanssa, Chrissy odotti häntä ruokasalissa.

-Kuule, tämä sanoi, -me aiomme mennä heinäkuun puolivälissä kokonaiseksi kuukaudeksi erääseen täysihoitolaan Morariin. Etkö tahtoisi tulla mukaan? Alankin tulee.

-Oletko varma, että haluat minut kolmanneksi pyöräksi? Betty virnisti.

-Voi, älä nyt ole hupsu! Tietysti haluan sinut sinne, kaiken tämäntalvisen jälkeen!

-Tässä talvessa ei ole ollut mitään, mikä...

-Lakkaa väittämästä vastaan! Tuletko?

Betty mietti hetken.

-Hyvä on, minä tulen. Vietimme Morarissa viikon kun olin pienil, enkä koskaan unohda niitä hiekkarantoja.

-Kultainen tyttö! Me matkustamme viidentenätoista, olemme illalla perillä, joten olet tervetullut milloin tahansa kuudennestatoista päivästä alkaen.

Betty nauroi Chrissyn innolle ja vei teen sisään.

Seuraavana päivänä Betty ja Annie pakkasivat, ja Madeleine Fraser tuli auttamaan.

-Ellei se olisi niin naisellista, niiskuttaisin vähän, Madeleine myönsi laskostaessaan Bettyn pukuja. -Täällä tulee olemaan kuivaa ilman teitä.

-Äsh, kyllä sinä kestät kaksi kuukautta, Betty vakuutti. -Ja kuule, minä olen keksinyt sinulle nimilyhenteen!

-Se ei ole mahdollista.

-Onpas, Mally kultaseni. Ei Madeleine ole niin mahdoton nimi kuin luulet!

Niin Betty ja Annie jättivät Edinburghin ja matkustivat pohjoiseen, keskelle Ylämaan kesää. Nummet olivat sinipunaisia ja ruusut valkoisia, Glen Long kukoisti ja Kuusikukkula tulvi vastapaistetun leivän tuoksua.

Ja silloin Annie pudotti pommin.

Koko perhe istui illallispöydässä. John ja Davy olivat saapuneet kahden viikon lomalle, joten lapsilauma oli melkein täysilukuinen. Annie levitti juuri voita leivälleen sanoessaan tyynesti:

-En kai ole maininnutkaan, että Napier ja minä aiomme mennä vihittäviksi Ballachulishiin.

Rupattelu ja astioiden kalina pöydässä vaimeni.

-Mitä sinä puhut, tyttö? tuomari lopulta kysyi.

-Kai te kuulitte. Annie haukkasi leipäänsä. -Meistä ei oikein sovi, että vihkiäisissä koko kylä tuijottaa ja kuiskuttaa... Ja Ballachulishin pastorihan vihkisi meidät joka tapauksessa.

-Mutta rakas lapsi, mehän olemme jo lähettäneet kutsut! Cathy-rouva huudahti.

-En minä kiellä vieraita saapumasta hääpäivälliselle, mutta Ballachulishiin tulevat vain Jenny ja Pat, jotka todistavat.

-Jenny ja Pat! huusi Tom Stewart. -Emmekö edes me...

-Ette. En minä tahdo valtavaa huomiota.

Koko talo oli sekaisin sinä iltana. Cathy-rouva itki, ja Rob, joka oli soitettu paikalle "puhumaan järkeä" sisarelleen, raastoi lainehtivaa tukkaansa. Mutta Napier MacPherson ja Annie olivat päättäväisiä, ja Betty asettui heidän puolelleen.

-Koettakaa nyt käsittää, hän pyysi. -Kyllä te tiedätte, miten julmia ihmiset ovat! Jos vihkiminen tapahtuu täällä, ihmiset kuiskuttavat keskenään - he eivät ymmärrä rakkaudesta mitään, he vain keksivät ilkeitä syitä Napierin ja Annien ikäeroon - ja Napierin ei tarvitse kuin joutua etsimään sormusta silmänräpäyksen verran taskuistaan, kun häntä jo pidetään vastahakoisena sulhasena...

-Mutta minä olen aina ajatellut, että tyttäreni vihitään kotona, Cathy-rouva valitti.

-Kuulkaa, annetaan siskon nyt tehdä miten tahtoo, David sanoi. -Hänenhän ne häät käsittääkseni ovat, enkä minä ainakaan ota vastuulleni sitä, että hänelle jää niistä paha mieli.

Lopulta perhe antoi periksi. Annie oli viivyttänyt ja viivyttänyt hääpuvun hankkimista, ja päätti nyt pukeutua keväällä teettämäänsä helmenharmaaseen kävelypukuun. Tässä vaiheessa Bettykin pani vastalauseensa, mutta ymmärsi lopulta kävelypuvun olevan tässä tilanteessa paras ratkaisu, ja lohduttautui auttamalla Effietä valmisteluissa rikkoen kakkuun kolme munaa yli tarpeellisen määrän.

Niin tuli hääpäivä ja tulivat myös vieraat: Jamie ja Flora lapsineen, Rob, Anna ja pikku Rosemary, Rose ja Charlie, Jim-eno ja Marian-täti ja kaikki muut sukulaiset ja tuttavat. Annie ja Napier palasivat Ballachulishista puolenpäivän aikaan Jennyn ja Patin ja pikku Dickin seuraamina, ja sitten syötiin ateria. Kello kolmelta tuore aviopari vietiin junalle, joka veisi heidät Bathiin, ja neiti Martland palasi pappilaan huolehtiakseen siitä kuherruskuukauden ajan.

-Tämä oli hirvittävän arkista, Katie Murray huokasi, kun tytöt korjasivat pöytää muiden siirryttyä puistoon, jossa Flora jo soitti tanssimusiikkia. -Ei ollenkaan sellaista kuin me joskus Annien kanssa kuvittelimme.

-Pikku Annie, Rose huoahti. -Toivon niin, ettei hän joudu katumaan.

-Elämä on arkea suurimmaksi osaksi, Betty jatkoi, sillä hän oli väsynyt ja kuvitteli puhuvansa totta.

Mutta kun hän myöhemmin illalla tanssi Alexin kanssa kuin ennen vanhaan, kun tuuli suhisi omenapuiden oksissa ja paperilyhdyt loivat valoläikkiä nurmikentälle, Betty oli taas melkein iloinen. Oli sentään kesä ja loma.

-Kuulin, että lähdet Morariin, Alex samassa sanoi. -Mikä tämä juttu on, että olet alkanut nähdä näkyjä?

-Ei se ole mitään, enkä minä ole nähnyt näky. Betty rypisti kulmiaan. Jospa Rose oppisi pitämään suunsa kiinni! -Mutta Morariin menen, se on oikein hauskaa.

-Kuule Bet, itse asiassa me serkut olemme huolissamme sinusta. Etkö aio lainkaan mennä naimisiin?

-Ei naimisiinmeno ole mikään päämäärä - enkä minä jaksa edes ajatella sitä - eikä se edes kuulu teille. Ole reilu, Alex, ja puhu jostakin muusta.

Alex vilkaisi serkkuaan, joka oli kääntänyt kasvonsa niin, ettei hänen silmiään voinut nähdä. Betillä oli huolia, se oli selvää. Mutta järkevänä nuorena miehenä Alex ei kysynyt enää mitään, vaan alkoi kertoilla kylän tapahtumista.

Illalla Betty makasi yksin vuoteessaan huoneessa, jonka oli aina jakanut jonkun kanssa. Annie ja Napier olivat nyt yöjunassa - kello oli yhdeksän - ja Betty otti yöpöydältä romaanin karkottaakseen yksinäisyyttään lukemalla. Mutta se oli rakkausromaani, eikä siirappi maistunut nyt. Tyttö työnsi peitteet sivuun ja meni istumaan ikkunalaudalle.

Yö oli hiipinyt puutarhaan ja Keijulehtoon. Koivut nukkuivat hiljaisine oksineen, pionit olivat vetäytyneet terälehtiensä makuukamareihin. Satakieli esitti ohjelmistoaan jossakin hyvin lähellä.

-Jumala, Betty kuiskasi omituisen rukouksen ristiinpuserretuin käsin, -voi Jumala, anna jokin ratkaisu!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti