sunnuntai 14. syyskuuta 2008

47. luku: Kevätkuvia

Toukokuun 1. päivänä
"Oloni on puhdas niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Tulin juuri ensimmäisestä kylvystäni sairaalan jälkeen (ompeleet on nyt poistettu) ja sairaala-aikani omituiset tapahtumat selvittivät vähän ajatuksiani.

En edelleenkään uskalla päästää mieleeni kaikkia niitä ajatuksia, jotka sinne pyrkivät. Mutta kun katselen edessäni olevan medaljongin kuvaa, sydämessäni soi pieni sävel, jota olen tähän asti koettanut tukahduttaa.

Palaan kouluun huomenna, ja se onneksi vie ajatuksiani muualle. Chrissy tosin soittaa tai käy lähes päivittäin."

Toukokuun 5. päivänä
"Kun tänään tulimme Annien kanssa kotiin, Isoäiti ja Peggy odottivat meitä eteisessä. Sivupöydällä oli päiväposti, kuten yleensäkin, ja he seisoivat pöydän molemmin puolin kuin vartijat.

-Kirje Yhdysvalloista, Isoäiti sanoi ääni väristen huonosti peitetystä jännityksestä.

-Mutta kuoressa ei ole Duncan-herran käsialaa, jatkoi Peggy varovasti.

Annie sanoi 'oi!'. Minä ripustin hattuni naulakkoon hyvin huolellisesti ja silitin hansikkaitani ennen kuin asetin ne hyllylle. Sitten korjasin vielä tukkaani peilin edessä, vaikka käteni vapisivat. Vasta sitten menin pöydän luo. Kyllä, kirje oli Amerikasta ja ei, se ei ollut Duncanin käsialaa.

Otin kuoren ja aioin kadota huoneeseeni, mutta samassa tajusin, että Peggyn silmät olivat pudota päästä, Annie puri kynsiään - hän ei ole tehnyt sitä sen jälkeen kun täytti kuusi - ja Isoäiti oli kietonut hienoon batistinenäliinaansa viisi solmua. Tajusin, etten voinut kiduttaa heitä enempää, huokasin teatraalisesti, avasin kuoren ja silmäilin sen sisältämän viestin läpi.

-Duncan voi paremmin, sanoin hyvin asiallisesti, -hänet siirretään pian newyorkilaiseen sairaalaan. Hoitajatar on kirjoittanut kuoren.

Sitten marssin huoneeseeni ja suljin oven. Selvisin hädin tuskin pöytäni ääreen, kun polveni pettivät ja putosin tuolille.

Duncan on kirjoittanut kirjeensä vuoteessa lyijykynällä parille muistivihon sivulle, joku sisar Dorothy oli luvannut hoitaa postituksen. Kirje ei ollut pitkä ja Duncanin käsi on vapissut, mutta siinä on kaikki tärkeä: hän kykenee kirjoittamaan itse, hän on paranemassa!

Voin huonosti pitkään ennen kuin romahdin, hän kertoo. Siksi kirjeiden kirjoittaminen jäi. Olin typerä, kun en ostanut junalippua suoraan New Yorkiin, mutta kuvittelin vain hiukan vilustuneeni, enkä malttanut jättää seikkailuani kesken. Muistan, että varasin huoneen jostakin täysihoitolasta - ja sitten en muista mitään muuta kuin painajaismaisen olotilani.

Yhtä hetkeä lukuunottamatta. Eräänä päivänä heräsin horteestani, olin yhtäkkiä täysin selvillä siitä missä olen, kaikki oli kirkasta. Ajattelin sen merkitsevän, että olin kuolemassa. Se tuntui helpotukselta. En jaksanut ajatella vanhempiani, en Chrissyä, en ketään. Halusin vain pois ja rauhaan.

Silloin Sinä seisoit vuoteeni vieressä, Sappho. Tartuit käteeni ja kutsuit minua nimeltä. Kun en jaksanut vastata, aloit itkeä. Ja minä tajusin, etten tahdo kuolla, jos Sinä jäät minua itkemään. Tahdoin elää Sinun vuoksesi. Ja sitten en taas muista mitään, ennen kuin heräsin sairaalassa.


Vapisen nytkin, kun kopioin tuota tekstiä. Olinko minä todella Duncanin luona? Minun täytyy kysyä joskus Napier MacPhersonilta, uskooko hän moiseen.

Duncan on todennäköisesti jo nyt New Yorkissa, sillä hän kirjoittaa lääkärin antaneen luvan siirtoon. Herra Bisset kuulemma kustantaa junaan sairasvaunun. Rehvakkaana seikkailuun lähtenyt tuhlaajapoika palaa kotiin, Duncan kirjoittaa. Tosin toivon, ettei Teddy-setä anna turhaan teurastaa juottovasikkaa. Olen ollut viikkoja niin heikolla ruualla, että sisaret ovat ruokkineet minua toistaiseksi vain kauravellillä. Ensimmäisinä päivinä minua syötettiin kuin lasta, kun käteni ei jaksanut nostaa lusikkaa.
Olen saanut Duncanilta vuosien mittaan lukuisia kirjeitä, jotka ovat olleet hauskoja, hilpeitä, syvällisiä. Mutta mikään niistä ei ole koskaan tuntunut näin tärkeältä."

Toukokuun 7. päivänä
"Kun tänään tulin aamutunneiltani, kuulin jonkun laulavan käytävässä. Se oli Gwen, pieni piikatyttö, joka on otettu Fionan avuksi oppilasmäärän kasvaessa. Hän pesi lattiaa ja lauloi niin, että peipposet avoimen ikkunan takana jäivät hämmästyneinä kuuntelemaan.

-Kuka on opettanut sinua? kysyin kiinnostuneena.

-Ei kukaan, neiti, tyttö sanoi ja niiasi niin, että liian iso hame viisti maata.

Minun pitää puhua Gwenistä Rosielle, hän ymmärtää sellaisia asioita."

Toukokuun 13. päivänä
"Varjelkoon, jos minulla olisi heikko sydän!

Olin Lime Housessa, kuten joka perjantai. Miriam koetti juuri muistella läksyinä olleita Euroopan tulivuoria, kun Emily tuli sanomaan, että joku nuori herra kysyi neiti Stewartia. Edinburghissa ei ole nuoria herroja, jotka osaisivat kysellä minua Lime Housesta perjantai-iltana - Jerry osaisi, mutta häntä en ole nähnyt talven jälkeen - joten en voinut käsittää, kuka se voisi olla. (Tosin häveten myönnän, että yhden melodramaattisen hetken kuvittelin olevani romaanin sankaritar ja mietin, olisiko Duncan voinut jo palata kotiin.) Pyysin siis Emilyä ohjaamaan vieraan ylös.

Se oli David.

Käyttäydyin kuin hupsu, lensin hänen kaulaansa ja pälpätin mahdottomasti. Kukaan ei olisi uskonut, että olemme olleet erossa vain kuukauden!

Kun Davy sitten meni tervehtimään Miriam-tyttöstä, hämmästyin. Totta kai tiedän, että Miriam täyttää syksyllä viisitoista vuotta - totta kai olen nähnyt, että hänestä on alkanut kehittyä nuori nainen. Mutta kun Davy tarttui hänen kapeaan kätöseensä ja räpäytti sitten silmiään hämmästyneenä, ennen kuin sanoi hyvää päivää ja terveisiä Glasgow'sta, ymmärsin, ettei suloinen Miriam enää kauan ole 'tyttönen'. Jos hän kävelisi, hän pääsisi kohta ensimmäisiin tanssiaisiinsa. Ja jos hän hämmentää tuolla tavoin minun reippaan veljeni, millainen vaikutus hänellä olisikaan Edinburghin nuorukaisiin!

Davy on lähetetty Will-enon liikeasioille. Ne hoidettuaan hän oli käynyt etsimässä minua Brodielta, tavannut Annien ja kuullut missä olen. Isoäiti oli ilmoittanut tahtovansa majoittaa Davyn luokseen, vaikka eno oli antanut rahaa hotelliin, ja olemme hemmotelleet häntä koko illan.

Mutta kun äsken vein vesikannun vierashuoneeseen, Davy istui paitahihasillaan pöydän luona ja sanoi kuin itsekseen:

-Luin lehdestä lontoolaisesta lääkäristä, joka on suorittanut onnistuneesti vaikeita selkäleikkauksia.

-Eivätköhän Somervillet ole jo etsineet apua mistä vain voivat, sanoin lempeästi.

-Toivon mukaan, Davy sanoi.

Hassu poika!"

Toukokuun 15. päivänä
"Kesä on tullut, totesin tänään, kun Annie, Chrissy, Nanny, Jessie ja minä olimme Holyroodin puistossa kävelemässä. Kaikki kukki, kaikki surisi ja pörisi ja visersi.

-Enää puolitoista kuukautta, huokasi Annie, ja minua melkein kylmäsi. Olin äkkiä maailmassa niin yksin, että puristin lujasti Chrissyn kättä. Olen kuullut häneltä, että Duncan on New Yorkissa ja toipuu, mutta vastausta kirjeeseeni en ole saanut. Ja epäilen itseäni - erehdyinhän Jerrynkin suhteen.

Madeleine ja Jerry tulivat muuten meitä vastaan. On ilahduttavaa huomata, että Madeleine pukeutuu yhtä poikamaisesti kuin ennenkin.

-Hän tarvitsee häijyn tytön, Madeleine kuiskasi korvaani. -Semmoisen, joka pitää hänet kurissa.

Minä nauroin. Tiedänhän Madeleinen 'häijyyden'!"

Toukokuun 16. päivänä
"Olen kirjoittanut Joannani jatko-osan puhtaaksi. Sihteeri-parka kuumottaa vieläkin.

Vein käsikirjoituksen iltapäivällä kustantajalle, ja minulle oltiin oikein kilttejä. Leijailin Brodielle monta tuumaa kadun yläpuolella.

Annien kapiot ovat lähes valmiit. Hullunkurista, että minun on annettava uskonnon numero päästötodistukseen ihmiselle, joka vihitään viikko päättäjäispäivän jälkeen!"

Toukokuun 16. päivänä
"Hain tänään ompelijalta ensimmäisen pukuni kihlauksen jälkeen. Se on valkoista musliinia - en tiedä, miksi tulin valinneeksi sellaisen kankaan. Ehkä sen voi värjätä. Kehotin Chrissyä kihlautumaan nopeasti, jotta voisin käyttää pukua hänen kihlajaisissaan.

Rosie ja Ian ovat tulossa Edinburghiin viikonlopuksi. Aion hommata pienen Gwen Bonnetin laulamaan heille."

Toukokuun 18. päivänä
"Rosie tuli koululle - olin pyytänyt hänet laulutunnille kertomaan laulajattaren urastaan ja sitten tapaamaan Gwenia. Tyttö lauloi meille käytävässä, ja sitten Rosie meni ja suuteli häntä.

-Jos se minusta on kiinni, tulee sinusta laulajatar, Rosie sanoi, ja lupasi puhua jollekin järjestölle, joka antaa stipendejä nuorille lahjakkuuksille.

Onneksi ystävilläni on suhteita!"

Toukokuun 23. päivänä
"Tänään tuntini loppuivat jo aamupäivällä, ja koska Chrissyllä oli hammaslääkäri ja rouva Flemingin oli mentävä ompelijalle, olin lupautunut auttamaan kirjakaupassa.

Olen aina vähän ujostellut herra Flemingiä. En ole tavannut häntä kovin usein, eikä hän ole yhtä vilkas kuin Duncan. Mutta vähitellen rentouduin ja kielenkantani aukenivat. Juttelimme kaikenlaista niinä harvoina hetkinä, kun asiakkaita ei ollut, ja jotenkin eksyimme Chrissyn ja Duncanin lapsuuteen.

He ovat olleet lievimmin sanottuna vilkkaita lapsia. 3-vuotiaana Chrissy oli kadonnut koko päviäksi. Talo oli käännetty ylösalaisin, kunnes hänet oli löydetty varaston hyllyltä nukkumasta Walter Scottin tuotannon päällä. Ja se vino vako Duncanin leuassa syntyi, kun hän 5-vuotiaana oli vetänyt Encyclopaedia Britannican hyllystä suoraan päälleen - "seitsemän ommelta ja poika huusi kuin sumusireeni", kuvaili herra Fleming."

Keäskuun 4. päivänä
"Olin Annien kanssa etsimässä syntymäpäivälahjaa Johnille. Juoksimme lounastunnilla läpi lähes kaikki puodit, kunnes löysimme haluamamme. Sitten patistin Annien kertaamaan Martti Lutheria ja kiiruhdin lukemaan vielä läpi senioriluokan koetehtävät (en kysynyt mitään Martti Lutherista, ja Annie oli vihainen).

Olin yrittänyt tehdä kokeet samantapaisiksi kuin seminaarin pääsykokeet, ja olin lähes yhtä hermostunut kuin tyttöni. Oli vähän haikeata kuljeskella luokassa ja katsella paperien yli kumartuneita päitä. Duncanin sanat vuosien takaa tulivat mieleeni - vuosi vuoden jälkeen istut luokassa, näet lasten kasvavan ja rakastuvan ja menevän naimisiin...
No niin, näistä 'lapsista' vain Annie on nyt menossa vihille. Ja itsepä olen osani valinnut. Sitäpaitsi yritän välttää Duncanin ajattelemista, hän ei tee hyvää yöunilleni."

Kesäkuun 10. päivänä
"On suloista kulkea kesäisiä katuja ja nauttia siitä, ettei tarvitse rynnätä kotiin lukemaan historiaa tai maantiedettä, kuten kahtena aikaisempana Edinburghin-keväänä. Ellen olisi täysi-ikäinen, olisin tänään tanssinut alas High Streetiä.

Eilen Miriam-tyttönen ja minä olimme ajelulla kaupungin ulkopuolella. Sitten ajuri ja minä autoime Miriamin alas vaunuista ja hän koetti kävellä hiukan. Se onnistui, mutta illalla Alison Somerville soitti ja kertoi Miriamin selän olevan kovin kipeän.

Mikä se leikkaus oli, josta Davy puhui? Voi hyvä Jumala, jos se voisi onnistua!"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti