lauantai 13. syyskuuta 2008

46. luku: Uni

Eräänä huhtikuun lopun tuoksuvana iltana Betty painoi viimeisen tarmokkaan pisteen Liljalaakson Joannan jatko-osaan. Kirja oli nyt valmis, vain viimeistelyä ja puhtaaksikirjoitusta vailla, ja helpotuksen lisäksi Betty tunsi hupsua haikeutta. Olihan hän sentään viettänyt taas muutaman kuukauden Joannan seurassa.

-No, ainakaan tässä en loukkaa Duncania, hän sitten tuumi ja nousi reippaasti pystyyn pöytänsä äärestä ottaakseen pahvisen salkun, jossa säilytti käsikirjoitusta.

Tuntui, kuin hehkuva miekka olisi työntynyt tytön kylkeen, ja hän painui voihkaisten kaksinkerroin.

-Minun ei pitäisi syödä Peggyn kermakohokasta, Betty mutisi itsekseen, kun tuska oli hellittänyt. -Se on aivan liian raskasta. Hän suoristautui varovasti ja työnsi käsikirjoituksen salkkuun.

Kevätillan kuulas valo siilautui ikkunaverhojen läpi, kun Betty pysähtyi katsomaan kasvojaan piirongin peilistä. Hän silitti vähän tukkaansa ja huokasi sitten. Kevätiltoina ei pitäisi olla yksin.

Avatessaan piironginlaatikon tarkistaakseen, oliko siellä kylliksi paperia Joannan puhtaaksi kirjoittamiseen, hän näki laatikossa Duncanin antaman medaljongin. Siellä se oli saanut maata piilossa kuukausia. Äkkiä tyttö tunsi raivon syöksyvän lävitseen. Mitä Duncan oikein ajatteli, kun ei kirjoittanut? Eikö muka Amerikassa, jossa tehtiin autoja ja eläviä kuvia, ollut postitoimistoja, jotta kirjeen olisi saanut matkaan edes kuukauden välein? Vai oliko herra maailmanmatkaaja tehnyt "koukkauksensa Kanadaan" ja päätynyt Alaskaan kultaa huuhtomaan?

Betty otti medaljongin ja napsautti sen auki. Duncanin hymy oli kuvassa niin elävä, että raivo muuttui pistäväksi ikäväksi. Entä jos tämä olikin Duncanin tapa sanoa, ettei hän enää tahtonut olla tekemisissä Bettyn kanssa? Jotenkin lapsellisesti Betty oli ajatellut, että kun Duncan kuulisi hänen purkaneen kihlauksensa, niin... Hänen piti purra huultaan. Ajatus Duncanin menettämisestä tuntui äkkiä mahdottomalta kestää. Hän sulki medaljongin, mietti hetken ja kiinnitti sen sitten kaulaansa. Olisiko hän vuosikymmenten kuluttua kuin Isoäiti - kantaisi kaulassaan kuvaa unelmasta, joka olisi voinut toteutua?

-Mikä minua vaivaa, hän sanoi puoliääneen sulkiessaan piironginlaatikon. -Minua pyydetään järjestämään kaikkien ihmisten sydämenasioita - mutta samalla sotken omani yhä pahemmin! Olen menettänyt Jerryn ystävyyden, ja nyt olen menettänyt Duncanin...

Pistävä kipu kyljessä oli äkkiä melkein tervetullut, se oli jotakin todellista. Betty irvisti. Hän ei kyllä söisi jälkiruokaa vähään aikaan! Päättäväisesti hän työnsi kaikki hempeät ajatukset taka-alalle ja meni saliin, jossa Isoäiti kirjoi tyynynpäällistä ja Annie virkkasi pitsiä kapioihinsa. Peggy kasteli parhaillaan ikkunan luona olevaa suurta fiikusta.

-Se on valmis, Betty sanoi ovelta iloisesti.

Kenenkään ei tarvinnut kysyä, mikä oli valmis. Annie pudotti pitsinsä ja lensi isonsiskonsa kaulaan, ja Peggy juoksi vaihtamaan paremmat kupit iltateepöytään.

-Kultaseni, olen niin iloinen puolestasi, Isoäiti sanoi.

-No jaa, enhän voi tietää meneekö se läpi, Betty sanoi koettaen kuulostaa vaatimattomalta.

-Minä väännän niiltä niskat nurin, ellei sitä julkaista, papinmorsian Annie ilmoitti kristillisesti. -Mitä nyt?

Betty oli irvistänyt.

-Vatsaani on koskenut koko illan - tästä lähin kierrän kermakohokkaan kaukaa.

-Minä haen vatsapulverin, Isoäiti sanoi ja nousi. -Ei, älä yhtään vastustele. Vatsapulveria sinä tarvitset.

Seuraavana aamuna Bettyä paleli, ja hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Vatsaan sattui yhä oudosti, eikä siihen auttanut enää vatsapulverikaan.

-Vatsafunssa varmaankin. Onneksi se tuli nyt eikä pilannut pääsiäislomaa, hän ajatteli, varustautui lämpimällä villatakilla ja nenäliinoilla ja kiiruhti Annien perään.

Mutta kun Betty aamupäivätuntien jälkeen astui opettajainhuoneeseen, neiti Jameson vilkaisi häntä kirjansa yli.

-Voitteko huonosti, neiti Stewart? hän kysyi ystävällisesti. -Olette kalpea.

-Tunnen oloni aika oudoksi, Betty myönsi ja otti takkinsa. -Mutta se menee varmaan ohi, kun saan ruokatunnilla raitista ilmaa.

Annie oli jo lähtenyt Brodielle, joten Betty kulki yksin. Itse asiassa hän oli niin väsynyt, että jaksoi tuskin nostella jalkojaan. Vatsaan koski yhä kovemmin, hameen vyö tuntui tuliselta rautavanteelta.

-Ehkä minun pitäisi jäädä iltapäiväksi kotiin, hän mietti. -Tunteja on vain kaksi, ja... Oih!

Tuska syöksyi Bettyn läpi niin, että hän lyyhistyi valittaen kadunkulmaan.

-Betty!

Alan Smollett juoksi kadun yli ja kumartui hänen ylitseen.

-Betty, oletko sairas?

-Siltä tuntuu, Betty läähätti ja koetti hymyillä, mutta sai aikaan vain tuskanirvistyksen. -Vatsaani... koskee... hirveästi...

Alan pysäytti ohi ajavan vuokra-auton, nosti Bettyn sisään ja antoi Brodien osoitteen. Mutta kun tyttö matkalla menetti tajuntansa, katsoi hän parhaaksi viedä tämän sairaalaan.

Betty ei tiennyt, miten kauan oli ollut tiedoton. Herätessään hänen olonsa oli sekava, suuta kuivasi, päätä särki ja kattolamppu vuoteen yläpuolella kieppui ympäri.

-Kas niin, heräättehän te jo. Kasvot, joita kehysti Punaisen Ristin sisaren hilkka, kumartuivat tytön yli.

-Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Betty kysyi. Hänestä tuntui, kuin hänen suunsa olisi ollut täynnä perunajauhoa.

-Olette sairaalassa. Teidät tuotiin viime hetkellä, umpilisäke oli erittäin pahoin tulehtunut. Se poistettiin iltapäivällä.

-Umpilisäke? Oh, olisihan minun pitänyt ymmärtää... Betty liikahti ja tunsi omituista kiristystä oikeassa kyljessään - haava. -Mitä... kello on... nyt?

-Pian yhdeksän. Kas tässä, voitte huuhtoa suunne vedellä, mutta älkää nielkö sitä ettette ala voida pahoin. Sisarenne kävi täällä ja käski sanoa paljon terveisiä häneltä ja isoäidiltänne.

Betty purskutti ihanaa kylmää vettä suussaan eikä jaksanut selittää, ettei Isoäiti ollut hänen isoäitinsä. Syljettyään veden pesuvatiin hän veti peiton korvilleen ja nukkui uudelleen.

Seuraavana aamuna Betty oli virkeämpi, vaikka yhä pyörällä päästään. Hän sai pesulapun ja lämmintä saippuavettä peseytyäkseen vuoteessa, ja vaihdettuaan lakanat sisaret jättivät Bettyn lepäämään raikkaana ja puhtaana ja vatsa täynnä aamupuuroa.

Suuri sali oli täynnä vuoteita, ja vain muutama niistä oli tyhjä. Jokaisen vuoteen vieressä oli pieni yöpöytä.

-Neiti onkin uusi täällä, sanoi Bettyn oikealla puolella makaava rouva. -Minä olen jo viidettä kertaa.

-Sehän on kovin ikävää, Betty sanoi myötätuntoisesti.

-Oh, minä en valita. Olikos se teidän sulhasenne, joka toi teidät eilen? Minä vain satuin olemaan aulassa...

-Ei, hän oli tuttavani, joka onneksi sattui paikalle kun umpisuoleni hermostui.

Rouva näytti vähän pettyneeltä, otti kirjan yöpöydältään ja alkoi lukea. Betty, joka oli saanut aamupuuron mukana myös kipupiikin, mietti sameasti koulutunteja ja nukahti sitten.

Hän näki omituisen levotonta unta. Siinä oli Duncan - Betty seisoi sen kapean vuoteen ääressä, jossa hän makasi - hän oli sairas, ja Betty tarttui kauhuissaan hänen käteensä, joka hehkui kuumeisena. Betty huusi Duncania nimeltä, mutta alkoi itkeä tajutessaan, että tämähän oli Amerikassa eikä voinut kuulla häntä. Sitten joku kosketti Bettyä, ja hän lensi istumaan parkaisten sekä järkytyksestä että äkkiliikkeen haavalle tuottamasta kivusta. Hän oli märkä hiestä ja vapisi.

-Kultaseni, Isoäiti sanoi ja painoi häet lempeästi makuulle. -Anna anteeksi että pelästytin sinut!

-E-ei... Näin painajaista... Onko Duncan kirjoittanut kotiinsa? Bettyn ajatus juoksi äkkiä kirkkaana kuin kristalli ja hän tajusi, ettei ollut koko keväänä kysynyt Chrissyltä, oliko Duncanista kuulunut mitään, koska oli pelännyt luovansa vääriä käsityksiä.

-Ei riviäkään helmikuun alun jälkeen, jolloin he saivat kirjeen jostakin Wisconsinista, kertoi Moira viimeksi tavatessamme. He ovat oikein huolissaan pojasta. Miksi nyt sitä kysyt, rakkaani, sinun pitäisi huolehtia itsestäsi.

-Hän on sairas - kovasti sairas - jossakin - hänet on löydettävä tai hän... Betty alkoi taas itkeä, ja Isoäiti kumartui vuoteen yli, suukotteli hänen kasvojaan ja leperteli kuin lapselle.

-Minä menen Flemingeille suoraan täältä, hän lupasi, ja Betty alkoi rauhoittua. -Kylläpä osaat pelästyttää minut - ensin joudut sairaalaan ja sitten hypit tuolla tavoin! Isoäiti istui vuoteen vieressä olevalle tuolille ja piti Bettyn käsiä omissaan. -Miten voit, lapsi kulta?

-Paremmin jo. Mutta menettehän te Flemingeille - varmasti! Se ei ollut pelkkää painajaista, se... Kyyneleet tulvivat uudelleen Bettyn silmiin.

-Kultaseni, uskoni ylämaalaisten "toisiin silmiin" on aina ollut vahva. Minä lupaan, ja nyt et enää ajattele ikäviä asioita. Minä soitin koululle, ja neiti Jameson sanoi hoitavansa tuntisi tällä viikolla. Tohtori lupasi, että lauantaina pääset kotiin.

Isoäidin lähdettyä Betty tunsi olonsa kummallisen seesteiseksi. Unen tuoma kauhu oli yhtäkkiä poissa, hän oli aivan rauhallinen. Jollakin hupsulla tavalla hänestä tuntui, että hän oli tehnyt mitä pitikin, ja saattoi keskittyä parantumiseen.

Sen viikon aikana Bettystä tuli sairaalasalin kuuluisuus, sillä hänen vuoteensa vieressä istui päivittäin vähintään pari vierasta, ja väliaikoina sisään tulvi kukkalähetyksiä ja sähkeitä. Vain vaivoin Annie oli saanut äitinsä vakuuttuneeksi siitä, ettei tämän kannattanut lähteä Edinburghiin, koska salissa ei nytkään tahtonut olla tarpeeksi tuoleja Bettyn vieraille. Chrissy kävi useamman kerran, mutta Betty ei saanut puhutuksi mitään unestaan. Ehkä se oli tosiaan ollut vain uni!

-Olisipa minulla yhtä paljon ystäviä, huokasi rouva oikeanpuoleisessa vuoteessa, kun Betty lauantaiaamuna pakkasi tavaroitaan. Haava kiristi yhä, mutta sitä ei särkenyt, ja tyytyväisenä tyttö asetti Annien tuomaan laukkuun päällimmäiseksi Miriam-tyttösen lähettämän posliinisen paimentytön.

Kesä oli tullut viikossa. Kun Betty ja Isoäiti astuivat ulos sairaalan pääovesta ja kävelivät hitaasti ja varovasti kohti odottavaa vuokra-autoa, linnut visersivät puiston puissa kuin humaltuneina auringon lämmöstä ja lehtien vihreydestä.

-Alan tapasi kutsua tällaista huhtikuuta "runoilijan kevääksi", Isoäiti sanoi hiljaa, kun he istuivat autossa. Hän oli alkanut puhua Alan Vernonista silloin tällöin, ja Betty suuteli häntä.

-Kylläpä on suloista olla kotona taas, tyttö sanoi myöhemmin illalla, kun hänet oli paketoitu salin suurimpaan nojatuoliin tyynyjen ja huopien keskelle ja Peggy oli tuonut hänen syliinsä lautasellisen pikkuleipiä. -Vahinko, ettei ihmisellä ole useam pia umpisuolia, niillä on erinomaisia vaikutuksia.

Samassa ovikello soi, ja kohta Peggy saattoi sisään Chrissyn. Tämä oli kalpea ja punasilmäinen, ja Betty kohottautui tuolilla niin äkisti, että Annie ehti pelastaa pikkuleipälautasen hädin tuskin.

-Mitä - onko - kuinka sinä...

-Rauhoitu, taivaan tähden, Chrissy sanoi säikähtäen Bettyn suunnattomia silmiä. -Kaikki on hyvin, sinun ansiostasi! Voi kultaseni, jos... Hän alkoi äkkiä itkeä ja kesti melkoisen kauan, ennen kuin hän rauhoittui. Lopulta Chrissy kuitenkin kykeni kertomaan syyn vierailuunsa.

Duncan oli lähtenyt Johnsburgista tammikuussa, kuten oli kirjoittanutkin. Joitakin viikkoja hän oli seikkaillut suunnitelmansa mukaan - matkustanut pätkiä junassa, ollut muutamia päiviä töissä milloin farmeilla, milloin kaupungeissa. Mutta sitten Duncan oli joutunut viettämään kylmän yön taivasalla, vilustunut ja saanut pahan yskän. Siitä huolimatta hän oli jatkanut matkaansa, kunnes lopulta oli sairastunut keuhkokuumeeseen eräässä pikkukaupungissa, jossa ei ollut edes lääkäriä.

Tuntiessaan olonsa huonoksi Duncan oli varannut säästöillään majatalosta huoneen levätäkseen yön yli, mutta ei ollut aamulla kyennyt enää lähtemään mihinkään. Hänen onnekseen majatalon emännällä oli hyvä sydän, ja hän oli antanut sairaan pitää huoneensa. Itse asiassa rouva Van Veer oli yrittänyt saada tätä kertomaan jonkin lähiomaisen nimenkin, mutta Duncan oli ollut kuumehoureissaan niin sekaisin, ettei hänestä ollut saatu irti järjellistä sanaa. Chrissyn mukaan rouva Van Veer oli kertonut Duncanin toistelleen "jotakin ulkomaalaiselta kuulostavaa nimeä, joka alkoi S:llä". Tässä kohdassa Betty peitti kasvonsa tajutessaan, että "ulkomaalaiselta kuulostavan nimen" täytyi olla Sappho.

Teddy Bisset oli toki tehnyt Duncanista tiedusteluja pitkin kevättä, kun tämän kirjeet olivat lakanneet tulemasta, mutta turhaan. Vasta kun John Fleming oli Bettyn unen jälkeen sähköttänyt New Yorkiin, hänen ystävänsä oli tosissaan huolestunut ja laittanut rahansa ja vaikutusvaltansa peliin. Vähät johtolangat olivat lopulta johtaneet Duncanin luo, hänet oli toimitettu lähimpään sairaalaan viime hetkellä, ja hän oli nyt toipumassa.

-Ellet - ellet sinä olisi nähnyt, että hän oli sairas, hän olisi ehtinyt kuolla, Chrissy lopetti nyyhkyttäen.

-Kahden ihmisen henkisen suhteen täytyy olla todella vahva, jotta tällainen on mahdollista, Isoäiti sanoi hiljaa.

-Ei ei! Betty huusi äkkiä ja nousi niin nopeasti kuin haava salli. -Älkää!

Hän kiiruhti omaan huoneeseensa, käpertyi vuoteelle ja purskahti itkuun. Häntä pelotti - tämä oli jotakin yliluonnollista ja kauheaa.

Ovi avautui ja Isoäiti istuutui vuoteen laidalle.

-Sinä rakastat häntä - älä yritä kieltää sitä enää! Katsos, joskus Jumala ravistelee meitä kovasti, kun olemme tekemässä tyhmyyksiä, ja nyt minä vain rukoilen, että Hän olisi avannut silmäsi.

-Voi - Isoäiti! Betty parkaisi, kohottautui ja hautasi kasvonsa vanhan rouvan syliin. -Minua pelottaa!

-Jumalan töissä ei ole mitään pelättävää. Itke nyt itkusi ja rauhoitu ja iloitse siitä, että Duncan on hyvässä hoidossa ja tulee terveeksi. Ja kun hän palaa kotiin, sinä tiedät kyllä mitä teet, eikö niin?

-Entä ellei hän - kosi enää?

-Silloin sinä kosit. Isoäiti suuteli Bettyn hiuksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti