perjantai 12. syyskuuta 2008

45. luku: Sydänsuruja

Ovi raottui ja kaksi vaaleata päätä pisti esiin. Sitten pienemmän pään omistaja hiipi huoneeseen, tassutti paljain jaloin lattian yli ja kurkisti toiseen vuoteeseen, jonka pieluksista pilkotti sininen yömyssy. Pieni vakoilija juoksi nyt huoneen poikki ja kurkotti toistakin vuodetta kohti.

-Ihan oikeasti ne ovat täällä! hän ei jaksanut enää pidätellä huudahdusta.

Betty ja Annie pompahtivat istumaan vuoteissaan.

-Varjelkoon, Eliza, sinä olit säikyttää meidät kuoliaiksi! huusi Betty ja kaappasi pikkusiskon kainaloonsa samalla, kun Mary tanssi sisään. -Mitä te oikein puuhaatte?

-Me vain katsoimme oletteko te tosiaan kotona. Äiti sanoi junan tulevan niin myöhään, ettemme me voi valvoa kun te tulette, Mary selitti ja sukelsi Annien peiton alle, sillä tämä oli kumartunut ja vetänyt laukustaan suklaalta tuoksuvan raidallisen paperipussin. -Voi, täällä on ollut niin ikävää. Ensin Jennie oli sairas, ja nyt hän vain lukee läksyjä, emmekä me keksi mitään tekemistä kahdestaan.

-Ajattelepa niitä raukkoja, jotka ovat ainoita lapsia, Betty kehotti ja suuteli Elizan nenää. -No, mitä täällä on tapahtunut?

-Minnie oli shairash, Mary kertoi posket suklaasta pullottaen. -She oli shyönyt rotan josha oli myrkkyä. Mutta she parani - siis Minnie.

-Ja Penny oli kateissa mutta tuli viime viikolla kotiin, jatkoi Eliza. -Jennyllä ja Patilla on vauva jonka nimi on Richard, tiedätkö?

-Tiedän, äiti kirjoitti siitä.

-Ja Kate ja Frank ovat kaikki menossa naimisiin kesällä! huusi Mary ja hyppi Annien vuoteessa.

-Sittenhän me emme ehdi tehdä muuta kuin valmistaa häitä! Betty iski Annielle iloisesti silmää. -Juoskaa nyt pukeutumaan niin että mekin pääsemme ylös vuoteesta. Muuten emme voi ottaa tuliaisia esiin.

Mary ja Eliza katosivat yöpaidoissaan kuin kaksi kultatukkaista kerubia.

-Ajattele - pääsiäisloma! Annie venytteli nautinnollisesti.

-Kaksi viikkoa Napierin kanssa, Betty huokaili sisartaan matkien, ja tämä heitti häntä tyynyllä.

Tuntui jotenkin oudolta olla taas Kuusikukkulalla. Betty oli lähtenyt sieltä syksyllä aavistamatta, millaisten vaiheiden jälkeen palaisi. Aamiaisen jälkeen hän seisoi kuistilla ja katseli yli Glen Longin, joka kiilsi kevätauringossa kuin vastapestynä.

Jos kaikki olisi mennyt kuten piti, Jerry olisi nyt täällä hänen kanssaan. Bettyä värisytti äkkiä. Mitä Jerry olisi ajatellut hänen kodistaan? Olisiko tämä nähnyt vain rappausta kaipaavat ulkorakennukset ja sisällä kuluneet huonekalut, vai olisiko hän osannut nauttia pikkutyttöjen naurusta ja siitä rakkaudesta, joka täällä eli?

-No, tyttöseni! Tuomari Stewart oli tullut kuistille ja kiersi kätensä Bettyn ympäri. -Penni ajatuksistasi.

-Muistelen nuoruuttani, Betty sanoi nenäkkäästi ja suuteli isäänsä.

-Ja mitä aikaa nyt sitten elät? Tom Stewart kysyi nauraen.

-Vanhanpiikuuden esiastetta. Betty pujotti kätensä isänsä kainaloon, ja he laskeutuivat portaat alas pihalle. -Eikö ole noloa, jos yksi sievistä tyttäristäsi jää naimattomaksi?

-Sinä se et ainakaan ole. Tuomari hymyili tytölle. -Kunhan vietät taas vähän aikaa kunnon maalaiselämää ja hommaat punaa noihin pehmeisiin poskiisi, niin löydät varmasti sulhasen. Saisit muuten kertoa minulle juurta jaksaen kaiken kihlauksestasi, ennen kuin rouva Cameron ja kumppanit keksivät oman tarinansa. Äitisi puhuu kanssasi myöhemmin.

Betty kertoikin kaiken heidän kulkiessaan puutarhassa puhkeavien liljojen keskellä. Tuomari Stewartilla oli harvoin aikaa perheelleen, ja ne muutamat hetket otettiin vastaan kuin kallisarvoinen lahja.

-Entä Duncan Fleming? isä kysyi, kun Betty oli lopettanut kertomuksensa. -Tuleeko hän lopulta kotiin?

-En tiedä. Itse asiassa en ole kuullut hänestä yhtään mitään tammikuun jälkeen. Betty rypisti kulmiaan.

-Kyllä hän taas kirjoittaa, tuomari sanoi ja taputti tytön kättä. -Ja minä arvelen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Betty punastui. Hän ei ollut kuvitellut isän ajattelevan tuollaisia asioita.

-Itse asiassa tahtoisin pyytää sinulta jotakin, tuomari jatkoi. -Kun nyt olet kotona, niin koeta saada Jennie mukaan nuorten seurusteluun. Hän jäi sairastaessaan jälkeen koulussa ja on ahkeroinut sen jälkeen kovasti, mutta minä pelkään, että hänestä on tulossa ihmisarka. Kaikkitietävä Eliza kertoo, että hän istuu yksin lukemassa välituntisin, eikä mene luokkansa tyttöjen seuraan vaikka häntä pyydetään. Äitisi ja minä olemme jo oikein huolestuneita.

-Sehän on kamalaa, Betty sanoi. -Minä koetan saada hänet järkiinsä. Meidäthän on kutsuttu Amyn ja Kenin luo tänä iltana.

-Onko korrektiä veirailla entisen ihailijansa uudessa kodissa? Ihailijoidesi määrän huomioon ottaen minusta huolesi vanhastapiikuudesta on hitusen yliampuva. Tuomari nauroi poikamaisesti, ja Betty läimäytti häntä lempeästi käsivarrelle.

Mutta tosiasiassa tyttö oli hiemna jännittynyt. Luultavasti Amy ei tiennyt, että Ken oli aikanaan kosinut Bettyä, mutta silti tuntui hiukan nololta. Jennie oli kuitenkin raastettava ihmisten ilmoille, mikä ei osoittautunutkaan erityisen helpoksi tehtäväksi.

Betty päätti aloittaa taivuttelun heti lounaan jälkeen.

-Eikö olekin hauska mennä Amyn ja Kenin luo tänään, hän sanoi korjatessaan astioita pöydästä Jennien kanssa.

-Minä - en luule, että tulen mukaan, Jennie mumisi.

-Totta kai tulet! Annie ja Napier lähtevät kävelylle, enkä minä tahdo mennä Knoxeille kolmestaan Davyn ja Johnin kanssa. Käy taas kuten viime kesänä Cameronilla, kun he innostuivat puhumaan poikien kanssa hevosista ja häipyivät isolla porukalla unohtaen minut kävelemään yksin kotiin keskellä yötä.

-Ajattelin kerrata ranskan verbejä.

-Älä juonittele, Jennie. Kuka nyt kertaisi ranskan verbejä pääsiäislomalla! Mikä sinun on? Betty tarttui Jennien olkapäihin. -Itketkö sinä?

Sisar pyyhkäisi nopeasti poskeaan ja puisti päätään. Betty ravisteli häntä hellästi.

-Älä yritä valehdellä opettajattarelle, jolla on lähes kahden vuoden kokemus! Minä tiedän, sanotaan Effielle että hän voi lähteä kauppaan, niin me tiskaamme. Keittiössä voimme puhua rauhassa.

Effie vastusti suunnitelmaa, sillä hän pelkäsi astioiden puolesta - Betty ei täysi-ikäisyydestään huolimatta ollut hänestä kyllin vastuuntuntoinen koskemaan niihin. Lopulta hän haki takkinsa ja hattunsa, otti korin ja lähti.

-No? Betty sanoi laskiessaan lautaset pesusoikkoon. -Minä tiedän, että olet aina viihtynyt omissa maailmoissasi, mutta et sinä ennemmin ole ihmisten tapaamista pelännyt. Et kuulemma ole koulussakaan luokkatovereittesi seurassa.

Jennie punastui ja kalpeni paksujen palmikoidensa suojassa.

-Kerrohan nyt. Tiedät, että minä autan missä vain voin, Betty muistutti lempeästi.

Jennie puri huultaan.

-Et kai ole rakastunut?

Pikkusisko vaipui äkkiä tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Nyyhkytykset vavisuttivat koko hänen ruumistaan, kun Betty kiersi kätensä hänen ympärilleen.

-Minun pitäisi kai jo tietää, että suurin osa tämän perheen huolista on rakkaussuruja. Kuka se on?

-Keith Murray, Jennie kuiskasi ja pyyhki silmiään.

-Varjelkoon, lapsi, hänhän on aikuinen mies - vain vuoden nuorempi minua!

Jennie nyökkäsi.

-Hän seurustelee Myra Knoxin kanssa.

-Onko se totta? Onpa pojalla huono maku.

-Ja sinä olet ihan oikeassa, ei Keith minusta välitä. Mutta tuntuu niin suloiselta olla yksin ja unelmoida... Ja tänä iltana Myra ja Keith ovat varmasti Amyn ja Kenin luona... Minä en voi tulla, minä paljastaisin itseni.

-Kuule nyt. Betty suuteli Jennietä. -Sinä tulet vierailulle ja mahdollisesti puhutkin Keithin kanssa. Jos vetäydyt tällä tavoin kuoreesi, luot hänestä oman haavekuvasi, joka ei pidä lainkaan paikkaansa ja on pikemminkin vahingoksi sinulle. Minä kyllä suojelen sinua jos huomaan, että jotakin on paljastumassa.

-Olet niin kiltti, Bet, Jennie sanoi hiljaa.

-Höpsis. Nouse nyt, niin tiskataan.

Illalla Betty, John, David ja Jennie kävelivät Amyn ja Kenin pienelle talolle Keijulehdon läpi. Olohuone oli jo täynnä nuoria, Myra ja Keithkin olivat jo paikalla. Betty puristi Jennien kättä luajsti.

Amy säteili ja loisti emäntänä unohtaen täysin olla ujo. Välillä hän loi Keniin niin rakastuneen katseen, että Bettystä tuntui kuin hän olisi juonut siirappia eikä teetä.

-No, kerro nyt kaikki! Marian Bell huudahti, kun Betty istui kuppeineen hänen viereensä. -Milloin sinun hääsi ovat?

Betty sävähti.

-Etkö ole kuullut, että kihlaukseni purkautui? hän kysyi ja keskittyi leivokseensa.

-En! Miten se kävi? Pettikö hän sinua? Löysitkö uuden? Marian oli yhtä hienotunteinen kuin maanvyörymä.

-Totesin vain, ettei siitä tule mitään. Betty vilkaisi Jennietä, joka istui huoneen toisella laidalla Una Stewartin vieressä - Una ja Alex oli myös vihitty syksyllä - ja vilkuili silloin tällöin varovasti Keithiin. Tyttö parka! Oli juuri Jennien tapaista kehittää tuollainen romanssi.

-Bet, niin hauska nähdä taas! Anna tuli syleilemään Bettyä. -Miten voit?

-Kotona voin aina hyvin. Eikö Rosemary ole täällä?

-Veimme hänet Mäntykankaalle, leikimme Robin kanssa nyt nuorta paria. Kai minäkin mahdun tähän sohvaan? Anna istuutui. -Mitä herra Flemingille kuuluu?

Toinen maanvyörymä. Betty huokasi itsekseen.

-En tiedä, hän sanoi.

-Et tiedä? Anna ja Marian toistivat kuorossa. -Miten se on mahdollista.

-Hän kiertää Amerikkaa eikä ole ehtinyt kirjoittaa kuukausiin. Betty tajusi äkkiä kuulostavansa katkeralta ja nousi. -Anteeksi, haen lisää teeleipää. Hän arvasi, että sohvassa luotiin merkitseviä katseita.

-Miten sujuu? Betty kuiskasi Jennielle myöhemmin, kun he osuivat yhtä aikaa naistenhuoneena toimivaan vierashuoneeseen korjaamaan hiuksiaan.

Jennie nielaisi.

-Parempi etten olisi tullut. Minä en kestä katsella heitä.

-Lähdetään pois aikaisin, en minä tahdo sentään pilata sinun pääsiäistäsi.

Samassa Myra Knox astui sisään. Hän oli kaunis, sitä ei kukaan voinut kieltää.

-Kas, Betty. Mitä sinulle kuuluu? Myra kumartui peiliä kohti asetellakseen otsakiharansa järjestykseen.

-Hyvää, kiitos.

-Vaikka kihlauksesi purkautui?

-Ei kihlautuminen ole onnen tae.

-Ei tietenkään. Eikö Kenillä ja Amyllä ole muuten oikein mukavaa täällä? Amy on niin pehmeä ja herttainen.

-Hauskaa että pidät serkustani.

-Hm. Myra suoristi korujaan ja pitsejään. -Oletko muuten nähnyt Keithin uuden hatun? Minusta se on naurettava.

Sananlasku padoista ja kattiloista välähti Bettyn mielessä, kun hän sanoi suloisesti:

-Eikö sinun asiasi olisi huomauttaa siitä hänelle?

-Äh, mille minä sitten nauraisin. Varjelkoon, pyörtyykö tuo lapsi?

Jennie näytti tosiaan siltä kuin olisi ollut pyörtymäisillään. Hän oli hoivannut omaa rakkauttaan Keithiin, kunnes tunsi olevansa valmis antamaan henkensä tämän puolesta. Ja nyt Myra, jolla oli siihen rakkauteen oikeus, nauroi tälle!

-Jennie on vähän väsynyt sairauden ja raskaan lukukauden jälkeen, Betty sanoi. -Me taidamme mennä jo kotiin, huomenna on noustava aikaisin kirkkoon.

David ja John jäivät vielä, ja niin Betty ja Jennie vaelsivat kahden Keijulehdon tuoksuvien lehvien lomitse. Kevätyö oli vaaleansininen ja täynnä omituisia, hurmaavia ääniä. Betty olisi nauttinut sydämestään, ellei Jennien käsi hänen kädessään olisi tärissyt nyyhkytyksistä. Miksei hän ollut huomannut, että pikku Jenniestäkin oli tulossa nainen?

-Olet ylipäänsä liian nuori rakastumaan kehenkään, Betty lopulta sanoi, ikään kuin se olisi ketään lohduttanut.

-Enhän minä sille mitään voi! Jennie pysähtyi niistämään nenänsä.

Betty huokasi.

-Miten se alkoi? hän kysyhi.

-Me osuimme monta kertaa kaupalle yhtä aikaa, kun hain postia - Keith sanoi aina jotakin mukavaa - "oletpa sievä tänään, tyttöseni" tai "noin kirkkaita silmiä ei ole kenelläkään toisella koko kylässä" - hän oli ensimmäinen, joka ikinä on puhunut minulle niin!

Betty halasi pikkusiskoaan lujasti. Keith oli kiltti - liian kiltti Myralle, joka käytti häntä hyväkseen, ja liian kiltti pikku Jennielle, jolle jokainen maailman tuhannesti lausutuista kohteliaisuuksista oli vielä uusi ja tuore.

Mutta kiltteyttä saattoi käyttää hyväänkin, Betty tuumi heidän jatkaessaan matkaansa. Jospa - hyvä Jumala, jos se vain onnistuisi!

Toisena pääsiäispäivänä Kuusikukkula oli täynnä vieraita. Rose ja Charlie tulivat Ballachulishista ja Flora ja Jamie lapsineen Glasgow'sta. Oli lämmin ja aurinkoinen päivä, Meggie ja Geordie piipersivät puutarhan nurmella ja kaikki olivat hyvällä tuulella.

Myra ei ollut tullut, hänet oli kutsuttu Duroriin sukulaisiin. Kun Keith sitten hetkeksi erosi nuorten miesten parvesta, Betty pyysi häntä mukaansa.

-Mennään huvimajaan, minulla on vähän asiaa, hän sanoi ja vilkaisi ympärilleen. Jennie ei saanut nähdä heitä.

-No, mikä on niin tärkeää? Keith kysyi ja istuutui huvimajan penkille. Hän oli komea ruskeatukkainen nuorukainen, jolla oli yhtä lempeät ruskeat silmät kuin spanielilla.

-Ensin minä pyydän, ettet koskaan antaisi kenenkään tietää mitään tästä keskustelusta. Kyse ei ole minun asioistani.

-Kenen sitten? Keith näytti kiinnostuneelta.

-Jennien. Olet ollut hänelle hyvin ystävällinen viime talvena.

-Jennie on suloinen tyttö.

-Mutta kuule, hän on myös hyvin nuori - vain kuudentoista - ja kuusitoistavuotias tyttö ottaa merkityksettömätkin kohteliaisuudet tosina.

-Mitä sinä ajat takaa?

-Jennie on rakastunut sinuun.

Keith tuijotti Bettyä ilmeisesti tajuamatta lainkaan, mitä tämä oli sanonut.

-Rakastunut?

-Niin. Lapsi raukka on unelmoinut sinusta koko talven, vetäytynyt ikätovereidensa seurasta ja kehrännyt kokoon oikean pilvilinnan.

Keith oli hetken vaiti. Sitten hän kysyi hämillään:

-Miksi kerrot tämän minulle?

-Siksi, että luotan sinuun. Ensinnäkin Jennie ei koskaan saa tietää, että olen puhunut sinulle tästä. Toiseksi pyydän: suojele Jennietä. En haluaisi, että tietämättömyyttäsi joko herättäisit hänessä turhia toiveita tai murskaisit hänen sydämensä.

Keith nousi. Hän näytti päättäväiseltä.

-Minun vuokseni Jennie ei joudu kärsimään, lupaan sen. Totta puhuen ajattelen joskus, että hänestä kasvaa tuhat kertaa suloisempi nainen kuin Myrasta milloinkaan.

-Et saa sanoa niin, Betty nuhteli, vaikka oli samaa mieltä.

Sinä päivänä Keith katsoi muutaman kerran Jennietä pitkään, niin että tämä sen huomasi, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä vaarallisen vilkkaasti. Ehkäpä, ehkäpä... Mutta Myran kanssa hän ei koskaan voisi kilpailla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti