torstai 11. syyskuuta 2008

44. luku: Tragedia

Keittiössä oli kodikasta, uuni hehkui lämpöä ja ulkona satoi kevyttä kevättihkua. Peggy ja Betty leipoivat ja Annie istui sivupenkillä ja oli lukevinaan historiaa - itse asiassa hän oli tullut keskustelemaan Isoäidin järkyttävästä romanssista.

-Minä kieltäydyn uskomasta, että Ian Vernonin isoisä olisi ollut sellainen roisto, Betty intti ja paiskoi leipomiaan mantelikeksejä pellille. -Siinä oli jokin väärinkäsitys!

-Kuten mikä? Miksei Alan Vernon kirjoittanut Isoäidille, jos kerran rakasti tätä? Ja miksei hän halunnut tavata Isoäidin isää? Annie tokaisi vastaan.

-Niiden kirjeiden, jotka rouva syksyllä löysi, täytyi olla Alan Vernonilta, Peggy tuumi. -Siksi hän niin järkyttyi - kun tiesi Rosie-neidin seurustelevan Ian-herran kanssa.

Betty tuijotti keksejä.

-A. Vernon, hän mumisi. -Se kirje, joka oli Rob Royn välissä - sekin siis oli Alanilta! Voi Isoäiti raukkaa.

-Mitä me nyt teemme? Annie kysyi. -Tietääköhän Ian mitään asiasta?

-Siitä pitäis ottaa selvä. Peggy työnsi pellillisen keksejä uuniin. -Jos se nimittäin yhtään auttaisi Rosie-neitiä.

Betty ei sanonut mitään. Mutta kun kaikki keksit oli leivottu, hän veti Annien mukaansa huolimatta tämän pontevista vastaväitteistä - neiti Jameson pitäisi kokeet seuraavana päivänä, eikä Annie ollut koskaan ollut hyvä historiassa.

-Etkö voisi edes kertoa, minne raahaat minua? hän puuskutti, kun he olivat edenneet juoksumarssia kolme sateista kadunkulmaa.

-Flemingille. Emme voi soittaa Brodielta.

-Kenelle sinä soitat? Rosielle?

-Ja Ianille, sillä luultavasti hän on Copperfield Housessa nyt ja koettaa lohduttaa Rosieta. Betty harppasi Flemingin Kirjakaupan takaovesta sisään ja juoksi portaat ylös asunnon ovelle.

Chrissy avasi itse, ja tilanne selvitettiin hänelle muutamalla sanalla.

-Annie, sinä vahdit, ettei äiti tai kukaan tule häiritsemään, hän komensi tilatessaan kaukopuhelua Aberdeeniin. -Tämä on uskomatonta!

Puhelun tulo kesti hetkisen, ja Chrissy ja Betty olivat purra kynnet sormistaan, ennen kuin puhelimen kello lopulta kilahti. Sitten Betty puhui Ianin kanssa - Rosie oli niin poissa tolaltaan, ettei hänestä ollut järkevään keskusteluun.

-No - mitä, mitä? Chrissy ja Annie hyppivät Bettyn ympärillä, kun tämä laski torven.

-He tulevat huomenna tänne ja koettavat saada Isoäidin järkiinsä. Betty istuutui äkkiä, sillä hänen polvensa alkoivat vapista. Tämä oli sentään jotakin muuta kuin vain luvanpyyntö tanssiaisiin.

Seuraavana päivänä Betty oli tunneillaan niin hajamielinen, että sanoi "oikein", kun eräs tytöistä väitti William Wallacea Skotlannin uskonpuhdistajaksi. Koulun jälkeen tyttö kiiruhti suoraan asemalle tapaamaan Iania ja Rosieta, joka näytti siltä, kuin ei olisi nukkunut vuorokauteen - niin kuin ei ollutkaan.

-Onko sinulla vedenpitävä selitys? Betty kysyi Ianilta, kun he kävelivät Charlotte Squarelle.

-On - ja vedet se varmasti saa yhden jos toisenkin silmiin.

-Ian puhui eilen isänsä kanssa ja sai tietää kaiken, Rosie sanoi hiljaa. -Voi, se on niin traagista!

Betty oli pakahtua uteliaisuudesta, mutta hillitsi itsensä. Kai hän kuulisi tragedian aikanaan.

Margaret Brodie istui kirjastossa Charlie-prinssin kuvan alla kuten aina silloin, kun tarvitsi henkistä tukea. Kun Betty ohjasi Ianin ja Rosien sisään, Isoäiti näytti siltä kuin saisi sydänkohtauksen. Mutta Ian oli selvästi päättänyt ottaa ohjat käsiinsä; hän esitteli itsensä ja suuteli Isoäidin kättä, istutti Rosien ja Bettyn sohvaan - Betty oli aikonut poistua, mutta Rosie ei päästänyt häntä - ja nojautui sitten uuninreunukseen kuin olisi aikonut juurtua paikoilleen. Ja koko ajan Isoäiti tuijotti häntä ja puisti hiljaa päätään.

-Alan, hän mutisi itsekseen. -Alan... Sitten hän äkkiä napsautti auki medaljongin, jota aina piti pitsikauluksensa poimuissa, ja katsoi vuoroin kuvaa, vuoroin elävää nuorukaista edessään. Betty ei voinut hillitä itseään vaan venytti kaulaansa ja näki medaljongin toisessa puoliskossa vaalean hiuskiharan, toisessa miniatyyrimaalauksen, joka olisi voinut olla Ianin kuva. Siinäkö oli Alan Vernon!

Ian seisoi kauan hiljaa ja antoi vanhan rouvan selvitä järkytyksestään. Sitten hän kyykistyi tämän eteen, otti valkoisen, ryppyisen käden omaansa ja sanoi:

-Lupaattehan, että kuuntelette minua keskeyttämättä - isoisäni muiston tähden?

Isoäiti veti nenäliinansa esiin eikä vastannut.

-Kaikki, mitä nyt kerron, on totta. Oma isäni on kuullut sen isänsä Alan Vernonin äidiltä tämän kuolinvuoteella, ja minä kuulin sen häneltä eilen, kun ymmärsin kysyä.

Isoäiti painoi nenäliinan suulleen.

-Sinä syyspäivänä, jolloin Alan lähti Aberdeeniin järjestämään kotia tulevalle vaimolleen - teille - hän oli maailman onnellisin mies. Mutta hänen äitinsä raivosi. Hän olisi tahtonut naittaa poikansa paikallisen tehtailijan tyttärelle, eikä jollekulle edinburghilaiselle. Ja kun Alan ei kuunnellut "järkipuhetta", hänen äitinsä päätti järjestää asian itse. Alan kuvitteli perheensä olevan onnellinen puolestaan ja jätti kirjeensä muun lähtevän postin joukkoon - josta hänen äitinsä ne otti ja poltti. Samoin hän oli ensimmäisenä vastaanottamassa saapuvaa postia ja poltti teiltä tulleet kirjeet.

-Luonnollisesti Alan tuli epätoivoiseksi, kun luuli, ettette te enää kirjoittanut hänelle. Hän päätti matkustaa Edinburghiin. Mutta silloin - kohtalon oikusta - hän sairastui. Hänen äitinsä järjesti silloin tuon tehtailijan tyttären hoitamaan häntä. Lopulta he yhdessä laativat teidän käsialaanne matkien kirjeen, jossa muka ilmoititte tahtovanne purkaa kihlauksen - vieläpä hankittiin kirjeen mukaan täsmälleen samanlainen sormuskin kuin se, jonka Alan oli teille antanut. Isoisäni ei luonnollisesti hlaunnut uskoa asiaa, mutta kuumeen uuvuttamana hän ei jaksanut tehdä mitään eikä vastustaa äitinsä vaatimuksia. Hän oli sairaana, kun teidän isänne kävi Aberdeenissä, eikä koskaan saanut tietää vierailusta.

-Ja niin hän kihlautui tehtailijan tyttären kanssa sydän murtuneena ja ruumiissa vielä taudin siemen. Heidät vihittiin, syntyi poika - isäni - ja sitten Alan kuoli keuhkotautiin. Sanotaan, että hän viime sanoikseen kuiskaili teidän nimeänne.

Isoäiti itki hiljaa ja Betty tunsi, miten kuumat vedet alkoivat pulputa hänenkin poskilleen.

-Isoisäni äiti oli kauhuissaan. Hän oli tuhonnut neljän ihmisen onnen - teidän, vaikka jo silloin olittekin toisen miehen vaimo - poikansa - isoäitini, joka ei koskaan saanut mieheltään rakkautta - isäni, joka kasvoi synkän salaisuuden verhoamassa kodissa. Hän kärsi koko loppuelämänsä, kunnes kuolinvuoteellaan tunnusti kaiken isälleni. Ja kuten sanottu, isäni kertoi asian minulle, kun vaadin häneltä selitystä siihen, miksi te vastustatte meidän liittoamme. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, en olisi koskaan kuullut tätä kertomusta.

Kirjastoon laskeutui syvä hiljaisuus. Mutta sitten Isoäiti puristi vähän Ianin sormia.

-Tahdotteko te tuhota meidän onnemme, kuten teidän onnenne tuhottiin? Ian kysyi.

Isoäiti alkoi itkeä rajummin, niin hurjasti, että Betty ja Rosie pelästyivät. Oli kuin hän olisi itkenyt vuosikymmenten patoutuneen itkun. Mutta Ian viittasi tyttöjä istumaan hiljaa, nousi ja kiersi kätensä Isoäidin ympäri.

-Alan Vernon rakasti teitä kuolemaansa asti, enkä luule, että hän sydämessään milloinkaan uskoi teidän tahtoneen purkaa kihlauksen - mutta hänen etoivuttuaan tilanne oli jo muuttunut eikä hän tahtonut kysellä asiasta - ja sitten oli jo liian myöhäistä. Miksi ette todistaisi nyt rakkauttanne häneen? Miksi ette korjaisi vääryyttä, joka on niin kauan myrkyttänyt elämäänne?

Isoäiti hengitti raskaasti, sitten hän äkkiä nosti märät kasvonsa ja hymyili. Ja Ian, joka oli kumartunut lähelle noita kasvoja, tajusi äkkiä, miksi hänen isoisänsä oli rakastanut tätä naista.

-Lapseni, Isoäiti sanoi hiljaa, -jos voitte antaa minulle anteeksi, tehkää se - ja tulkaa onnellisiksi - niin onnellisiksi kuin minä olisin voinut tulla!

Rosie huudahti ja lensi Isoäidin syliin. Betty puolestaan nousi hiljaa, hiipi halliin ja sulki oven perässään.

-No? kysyivät Annie ja Peggy yhtä aikaa.

-He elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, Betty huudahti ja purskahti helpottuneeseen, riemastuneeseen nauruun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti