sunnuntai 7. syyskuuta 2008

40. luku: Epävarmuutta

-Anteeksi, voinko minä auttaa?

Betty hätkähti. Hän oli ollut niin omissa ajatuksissaan, ettei ollut lainkaan huomannut myyjättären lähestymistä.

-Ei, minä - tulin vain katselemaan, tyttö änkytti.

-Meillä on oikein kauniita uudenmallisia nuttuja. Myyjätär leväytti esiin jotakin pehmoista ja pitsein koristeltua. -Tästä rouvan lapsi varmasti pitäisi.

-Minulla - on - vähän kiire. Betty perääntyi. -Ehkä - joskus toiste.

Selviydyttään pois Jennersin tavaratalon lastenosastolta Betty tunsi kasvojensa hehkuvan. Rouvan lapsi! Oli ollut typerää mennä tuonne. Miten hän oli sinne edes joutunut! Mutta Isoäiti oli aamulla antanut hänelle rahan ja pyytänyt tuomaan kotimatkalla Jennersiltä uuden pullon ruusuvettä. Ja sitten hän oli sattunut kulkemaan lastenosaston ohi ja ihastunut kolttuihin ja myssyihin, jotka oli laitettu esille ympärillään misteliä ja rautatammen oksia ja punaista silkkinauhaa.

Mutta kun hän oli mennyt lähemmäs, hän oli tuntenut olonsa oudoksi. Tietysti Betty tahtoi lapsia - mutta äkkiä hän oli tajunnut, että ajatus Jerrystä niiden isänä melkein puistatti.

-Se on väärin, tyttö nuhteli itseään ja kiiruhti ulos suuresta tavaratalosta niin nopeasti kuin pystyi ruusuvesipaketteineen. -Minä en ole mikään päiväperho, joka kihlaa miehen ja sitten palauttaa sormuksen asiaa tarkemmin harkittuaan!

Mutta hän ei voinut olla ajattelematta edellisiltaa. Isoäiti oli ollut ompeluseurassa ja Annie jonkun ystävättärensä luona, ja Betty oli istunut salissa Jerryn kanssa. Jerry oli puhunut tulevaisuudesta, ehdottanut, että he kävisivät katsomassa jotakin asuntoa, joka oli tulossa myyntiin, ja sanonut äitinsä kysyneen, mistä Betty aikoi hankkia kankaat kapioihinsa ja millaisen ruokakaluston tämä tahtoi häälahjaksi.

-En minä ole ajatellut sellaista! Betty puuskahti. -Enkä minä osaa ajatella mitään asuntoa!

Jerry oli näyttänyt melkein vihaiselta.

-Käsittääkseni meidän on tarkoitus mennä naimisiin ensi kesänä, hän sanoi moittien. -Mutta sinä et ole sanonut vielä edes päivämäärää!

-Kesään on pitkä! Betty oli vastannut ja tuntenut kylmiä väreitä.

Tyttö huokasi vähän jatkaessaan matkaa Charlotte Squarelle. Heillä ei mennyt hyvin, kyllä Jerrynkin täytyi se ymmärtää. Betty oli kyllä yrittänyt miettiä, johtuiko se hänestä, ja muuttaa käytöstään. Mutta aina se ei onnistunut. Jerry puhui asunnosta ja ruokakalustosta, mutta kertoisiko tämä koskaan satuja heidän lapsilleen?

Siinä Brodien talo olikin. Betty piristyi vähän nähdessään oveen kiinnitetyn punavihreän seppeleen. Joulu oli tulossa, hän lähtisi Annien kanssa kotiin! Isoäiti matkustaisi Aberdeeniin ja Peggy omaan kotiinsa. Pohjoisessa oli jo lunta, kerrottiin lehdessä - he menisivät luistelemaan Keijulehdon lammelle, Annie kulkisi Napierin kanssa kävelyillä ja kaikki olisi niin kodikasta ja ihanaa. Ja Jerry oli luvannut tulla uudeksivuodeksi Kuusikukkulalle, hän tapaisi koko perheen, ja kaikki kääntyisi hyväksi. Betty soitti kelloa.

Annie avasi nyyhkyttäen epätoivoisesti nenäliina nyrkissään.

-Voi Be-he-het! hän vinkaisi. -Jos hän kuolee!

Bettyn sydän melkein pysähtyi.

-Kuka kuolee?

-Isoäiti! Annie perääntyi ovelta ja romahti kalossihyllylle itkemään.

Samassa Peggy ilmestyi Isoäidin makuuhuoneesta.

-Älkää pelästykö, Betty-neiti, hän sanoi, sillä Betty oli valahtanut lumivalkoiseksi. -En minä luule, että se on erityisen vakavaa. Rouva pyörtyi, kun oli järjestellyt huonettaan, ja minä kutsuin tohtorin.

Vapisevin käsin Betty riisui takkinsa ja myssynsä. Annie oli lakannut vikisemästä ja nousi seisomaan, kun tohtori Burnett seurasi Peggyä halliin.

-Rouva Brodie voi jo paremmin, tohtori sanoi nyökättyään Bettylle tervehdykseksi. -Mutta hänen sydämensä on heikompi kuin luulin. Hän ei missään tapauksessa voi matkustaa vielä jouluna.

Betty, Annie ja Peggy vilkaisivat toisiinsa. Mitä nyt tapahtuisi?

-Voinko minä mennä hänen luokseen? Betty kysyi kun tohtori avasi laukkunsa antaakseen Peggylle lääkemääräyksen. Luvan saatuaan hän pujahti Isoäidin huoneeseen.

Se oli pieni ja vanhanaikaisella tavalla hyvin kaunis huone. Pöydällä oli daguerrotypia Donald Brodiesta, ja seinällä korkean vuoteen yläpuolella kuva Hyvästä paimenesta sekä kirjailtu huoneentaulu, jossa luki Jumala on rakkaus. Vuoteessa makasi Isoäiti täysissä pukeissa.

Betty alkoi vapista uudelleen. Isoäidin kasvot näyttivät äkkiä niin kalpeilta, lumivalkeat kiharat levisivät tyynylle kuin sädekehä. Mutta silmät olivat iloiset avautuessaan.

-Kultaseni, älä hiivi kuin murtovaras. Tule antamaan minulle suukko ja kertomaan miten iloinen olet, kun vielä elän!

Betty nauroi helpottuneena ja totteli molempia käskyjä.

-Minä niin pelästyin, hän sanoi istuutuessaan tuolille vuoteen viereen. -Mitä tapahtui?

-Siivosin laatikoitani - löysin nipun vanhoja kirjeitä. Isoäiti vaikeni hetkeksi. -Et taida tietää, että olin kerran kihloissa ennen kuin edes tunsin Donaldia?

-Ei, en tiennyt.

-Sulhaseni petti minut... Löysin hänen kirjeitään, joita en, Luoja tietää miksi, ole hävittänyt... Ja kun ajattelin... Isoäiti sulki äkkiä silmänsä.

Betty oli vähän ymmällään. Isoäidin traagisesta rakkaustarinasta täytyi olla aikaa kymmeniä vuosia. Miten ihmeessä entisen sulhasen kirjeet saattoivat yhä järkyttää häntä noin?

-No, joka tapauksessa tohtori sanoo, etten saa matkustaa Aberdeeniin. Isoäiti katsoi Bettyyn ja hymähti harmistuneesti. -Enkä nyt tosiaankaan tiedä mitä tehdä. Peggy-parka, kyllä hänen pitää päästä vanhempiensa luo Leithiin, hänen isänsä on huonona.

-Ehkä Rosie voisi tulla tänne - tai koko perhe!

-Rosiella on liian monta konserttia joulun aikana. Isoäiti viittasi pöydällä olevaan kirjeeseen. -Hän on saanut niin hyvät arvostelut lehdissä, etten voi mitenkään vaatia häntä peruuttamaan niitä... Ja James kirjoittaa uutta kirjaansa. Eikä Fiona jätä perhettään jouluna.

Betty nieleskeli. Hän tajusi, mitä Isoäiti ajoi takaa - mutta sehän olisi liian julmaa! Hän ei ollut päässyt Kuusikukkulalle edellisenäkään jouluna!

-Minä voin jäädä tänne, hän kuuli itsensä sanovan ja silitti Isoäidin kättä.

-Mutta lapsi kulta... Isoäidin äänessä oli selvää helpotusta. -Ethän sinä...

-Enhän minä voi jättää teitä yksin, juuri niin. Ja Annien on välttämättä päästävä sulhasensa luo, he eivät ole tavanneet koko syksynä.

-Mutta Jerry - hänenhän oli tarkoitus tulla käymään kotonasi!

Betty virnisti.

-Minä en luule Jerryn olevan niin ihastunut talviseen Ylämaahan, etteikö hän malttaisi jättää sitä retkeä myöhemmäksi. Tulkoon pääsiäisenä. Älkää nyt vastustelko!

Isoäiti huoahti ja katseli vähän aikaa Hyvän paimenen kuvaa kuin neuvoa pyytäen. Sitten hän kääntyi taas Bettyyn päin ja hymyili.

-Minne minä joutuisin ilman sinua, Ylämaan tyttöni!

Aluksi Peggy ja Annie tietysti vastustivat koko suunnitelmaa. Mutta sitten Leith ja Napier MacPherson alkoivat painaa enemmän vaa'assa, ja he suostuivat pakkaamaan tavaransa.

-Sinun olisi pitänyt mennä diakonissakouluun, Annie sanoi Bettylle, kun tämä silitti eräänä iltana hänen kauluksiaan. -Olet enkeli, ihan liian hyvä Jerrylle.

-Tuo oli rumasti sanottu.

-Totuus ei useinkaan ole kaunis. Onko Duncan kirjoittanut?

-Ei.

Annie lakkasi hetkeksi lajittelemasta sukkiaan.

-Kuvitteletko sinä koskaan, millaista on olla naimisissa Jerryn kanssa?

-Tietysti, tyhmeliini.

-Hän varmasti murisee aamuisin, jos saa teensä vähän liian kuumana.

-Kuule nyt, ellei sinulla ole parempaa tekemistä kuin arvostella sulhastani, voit yhtä hyvin mennä kuuraamaan hallin lattiaa Peggyn kanssa! Betty tiuskaisi.

-Menen ennemmin harjoittelemaan soittoa. Neiti Jameson pyysi minua säestämään kuoroa joulujuhlassa, kun he laulavat Jouluyö, juhlayö. Annie marssi ulos keittiöstä.

Jouluyö, juhlayö! Miten hyvin Betty muisti tuon adventtiajan kaksi vuotta sitten, ja illan, jolloin Duncan oli soittanut tuon laulun - ja suudellut häntä. Betty tuijotti sisarensa jälkeen. Tiesikö Annie jotakin? Hän oli Jessien lemmikki, ja miten paljon Jessie mahtoi tietää?

Jouluyö, juhlayö, päättynyt kaikk' on työ...

Betty vaipui tuolille silityslaudan viereen, painoi kasvonsa kauluksiin ja itki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti