lauantai 6. syyskuuta 2008

39. luku: Nuorallatanssija

Betty istui kirjoituspöytänsä ääressä aamunuttu yllään. Hän oli tullut tunti sitten kylvystä ja aikonut ryhtyä pukeutumaan, kun oli löytänyt pöydältään iltapostissa tulleen, amerikkalaisin postimerkein varustetun kirjeen. Peggy oli hienotunteisesti tuonut sen sisään, vaikka yleensä posti jätettiin eteisen pöydälle. Tänä iltana Brodiella tanssittaisiin kihlajaisia, Jerry tulisi kohta.

Kirjekuori oli repeillyt, kun Betty oli avannut sen kädet vapisten. Nyt hän tuijotti kuoren sisällä ollutta ainokaista kirjelehtiön sivua.

Betty hyvä, Duncan kirjoitti. En ole saanut sinulta vielä vastausta viime kirjeeseeni. Ehkä se on hukkunut matkalla? Posti tulee Johnsburgiin monen mutkan kautta.

Chrissyn kirjeen kuitenkin sain. Hän kertoi, että olet mennyt kihloihin sen pikkukaverin kanssa.

Onneksi olkoon. Niinhän tavataan sanoa? Enkä osaa paljon muuta enää sanoakaan. Olethan vapaa tekemään ratkaisusi.

Mutta pelkään, ettei kirjeesi olekaan kadonnut postissa. Pelkään, ettet ole edes kirjoittanut. Minä pyydän, Betty - kirjoita minulle. Anna minun olla edes ystäväsi, nyt ja tulevaisuudessa. Älä sulje minua elämästäsi, kävi miten kävi.

Terveisiä tutuille
Duncanilta.


Betty peitti kasvot käsiinsä. Äkkiä hän toivoi, että tämä kirje olisi kadonnut postissa. Koskaan ennen ei Duncan ollut kirjoittanut noin lyhytsanaisesti. Ja vain kerran ennen Duncan oli kirjoittanut kutsumatta häntä Sapphoksi - saatuaan rukkaset silloin vuosia sitten.

-Mutta enhän minä voi jättää elämääni elämättä vain siksi, etten satuttaisi häntä! Betty mutisi ja tajusi kyynelten tulvivan silmiinsä.

-Taivaan vallat, siinäkö sinä istut! Etkä edes kuule kun koputetaan!

Annie seisoi kynnyksellä parhaassa puvussaan.

-Beatrice Stewart, mitä sinä teet? Jerry tuli juuri, ja vieraita alkaa tulla puolen tunnin kuluttua, etkä ole vielä edes pukeutunut! Annie harppasi lähemmäksi.

Betty laski nopeasti kätensä kirjekuoren päälle, mutta Annie ehti nähdä postimerkit. Pikkusisko seisoi hetken hiljaa, sitten hän puristi Bettyn olkapäätä.

-Napierin mukaan armon salaisuus on siinä, ettei koskaan ole liian myöhäistä, hän sanoi tunnustellen.

Betty nousi äkkiä, avasi pöydänlaatikkonsa ja survoi kirjeen sinne. Sitten hän pyörähti komerolleen.

-Jos sinä tarkoitat, että olen jokin ailahteleva tytönhupakko...

-Voi Betty, kyllä sinä tiedät mitä minä tarkoitan! Annie näytti surkealta, kun Betty riuhtoi sifonkipukunsa vaateripustimesta. -Sinä et vain ole onnellinen!

-Minä en ole kahdeksantoista enkä kulje ympäri julistaen onneani, Betty tuhahti ja kiskoi silkkisukkansa piironginlaatikosta. -Olisit enemmän hyödyksi, jos auttaisit kureliivin kanssa.

Annie huokasi ja alkoi kiristää nyörejä.

-Oikeinko totta sinä rakastat Jerryä? hän kysyi ja kiskaisi.

-Auh! Älä kysele hupsuja.

-Minusta sinun pitäisi...

-Kiitos, voit solmia sen nyt. Ja mene sitten katsomaan joko Isoäiti on valmis.

-Sinä et rakasta häntä, Annie ilmoitti kynnykseltä.

-Romanssiasiantuntija! Betty tuhahti. -Minä pidän Jerrystä, hän sitten sanoi itselleen ja alkoi pukeutua.

Tunnin kuluttua Brodien suuri sali oli täynnä vieraita. Jerryn vanhemmat olisivat tahtoneet järjestää juhlat, mutta heillä ei ollut tiloja, joten Isoäiti oli tarjoutunut auttamaan. Tällä kertaa tarjoilua varten oli palkattu täysi henkilökunta, illallinen tulisi olemaan loistava, ja tanssia säesti oikea pieni orkesteri. Vieraita oli tullut paljon, Bettyn tanssikortti oli täynnä - useimmissa kohdissa luki Jerryn nimi - ja hän näytti huolettomalta kuin perhonen liidellessään ympäri salia.

Moira Fleming ja Isoäiti olivat vetäytyneet erääseen nurkkaan saadakseen rauhassa vaihtaa ajatuksia noista iloisista nuorista ihmisistä. Stewartit eivät olleet päässeet paikalle, sillä Jennie-raukka oli sairastunut tuhkarokkoon, ja tohtori Cameron oli ankarasti kieltänyt tuomaria ja Cathy-rouvaa matkustamasta ympäri Skotlantia sitä tartuttamassa.

-Suon tietysti Bettylle tämän onnen, rouva Fleming sanoi hiljaa ystävälleen, -mutta lapsellisesti toivon siltä yhä, että hän ottaisi Duncanin.

Isoäiti hymyili.

-Meiltä ei sitä kysytä, nykypäivänä nuoret päättävät itse. Gerald on kunnon poika, vakituisessa työssä ja niin edelleen. Joskus vain tuntuu siltä, että hänen jalkansa ovat liian lujasti maassa, ettei hän osaa unelmoida, kuten pikku Betty. Muistan aina ensitapaamisemme - Rosie toi Bettyn päivälliselle, pienen olennon, jonka kiharainen tukka valui selkään ja jonka sinisissä silmissä oli niin herttaisen utelias ilme. Niin, jos toden sanon, uskon että Duncan olisi sopivampi hänelle.

Moira Fleming nyökkäsi ja hymyili Bettylle, joka tanssin päätyttyä erkani joukosta ja tuli vanhojen rouvien luo punaposkisena ja kiharat vähän pörröllään.

-Mistä te täällä puhutte niin vakavan näköisinä? hän kysyi nauraen.

-Sinusta, kultaseni, Isoäiti sanoi ja taputti Bettyn kättä.

-Mitä minusta?

-Siitä on jo kaksi vuotta, kun sanoin toivovani sukuun ylämaalaista verta, rouva Fleming lausui hiljaa. -Ja toivon sitä edelleen.

Betty astui askelen taaksepäin jähmettynyt ilme kasvoillaan.

-Ylämaalla on paljon tyttöjä, hän sihahti ja katosi taas ihmisjoukkoon etsimään Jerryä.

-Loukkasit häntä nyt, Moira, Isoäiti sanoi moittivasti.

-Se on hyvä. Rouva Fleming nauroi ystävänsä ilmeelle. -Se koira älähtää, ja niin edespäin. Katso nyt Jessie Dalrymplen pukua - miten monta liehuketta siinä oikein on? Minä kyllä puuttuisin asiaan, jos Chrissy tahtoisi samanlaisen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti