perjantai 5. syyskuuta 2008

38. luku: Kihlaus

Lokakuun 21. päivänä
"En tiedä miten tämän kertoisin. Ehkä siis paras aloittaa aivan alusta.

Peggy leipoi Madeleinen kurpitsasoseesta piiraan - mehevän, rapean, tuoksuvan. Jerry kutsuttiin teelle. Pidimme herkkuhetken, Isoäiti, Annie, Peggy, Jerry ja minä. Sitten Isoäiti meni lepäämään ja Annie auttoi astioiden pesussa. Jerry ja minä menimme saliin. Puhelimme niitä näitä, minä näytin albumiani ja kerroin Kuusikukkulasta.

Silloin Jerry äkkiä tarttui sormiini.

-Pikku Bet, hän sanoi pehmeästi, -välitäthän sinä minusta?

-Tietysti, sanoin hämmästyneenä.

-Välitätkö niin paljon, että - haluaisit perustaa kanssani yhteisen kodin? Tulla vaimokseni?

Räpyttelin silmiäni ällistyneenä.

-Minä?

-Sinä. Jerry otti albumin käsistäni ja pani sen pois. -Minä pystyn hyvin elättämään sinut - palkkani nousee ensi syksystä, voisimme mennä kesällä naimisiin.

Minä vain istuin ja tuijotin. Elatus - palkka - mennä naimisiin. Mitä tämä merkitsi?

-En tiedä, sopersin lopulta, kun en muutakaan osannut.

-Ymmärrän, että tämä tuli äkkiä, Jerry sanoi lempeästi. -Mutta etkö tahtoisi miettiä asiaa? Huomiseen saakka?

Olin niin pois tolaltani, että lupasin miettiä.

Kosinta! Tietysti Jerry on hauska ja pidän hänestä - mutta mennä naimisiin hänen kanssaan!

Luulen, etten nuku ensi yönä."

Lokakuun 28. päivänä
"Olen vaiennut viikon, sillä tämä aika on ollut tähänastisen elämäni merkillisin.

En todellakaan nukkunut kosintaa seuraavana yönä. Seuraavan päivän tunneilla olin niin hajamielinen, että Annie rypisti kulmiaan. Miriam-tyttönenkin kysyi, onko jokin hullusti.

Pyöritin asiaa kaikin päin, ensimmäisen kerran elämässäni. Tähän asti olen ollut rukkasten antamisesta niin varma, etten ole vaivautunut asiaa edes pohtimaan - mutta nyt en ollut.

Lopulta tajusin kaipaavani toveria - sellaista toveria, joka Robilla on Annassa ja Rosella Charliessa. Ja jos olen nyt aivan rehellinen, kuten päiväkirjalle pitäisi olla, niin... No, Duncan Flemingillä ei näytä olevan mitään kiirettä kotiin Amerikasta. En ihmettele, vaikka hän seikkailisi preerioillaan tulevat parikymmentä vuotta. Ja vaikka hän palaisikin, en voi tuudittautua siihen olettamukseen, että hän jatkaisi Lancelotin roolissaan.

Senkin tajusin yön pitkinä hetkinä ja luokkani edessä, että haluan perheen. Haluan, että toisaalta minua tarvitaan, ja että toisaalta minusta pidetään huolta.

Ja niin minä vastasin myöntävästi, kun Jerry sitten tuli hakemaan minua Lime Housesta ja kysyi uudelleen.

Jerry oli niin onnellinen, että oikein liikutuin. Eräs pieni kultasepänliike oli vielä auki, ja ostimme sormukset. Tuo kultainen rengas kimmeltää nyt nimettömässäni - se tuntuu oudolta ja on jotenkin tiellä. Tapasin tänään Madeleinen, joka sanoi minua aatteenpettäjäksi ja halasi sitten.

Mutta palataan kihlajaisiltaan. Mennessäni kotiin hyvänyönsuukon jälkeen en puhunut kihlauksesta mitään. Vasta kun nostin leipävadin iltateepöytään, Isoäiti tarttui äkkiä ranteeseeni.

-Mikä tämä on, Bet?

En ollut punastunut, kun Jerry suuteli minua, mutta nyt aloin hehkua kuin belargonia Peggyn huoneen ikkunalla.

-Bet! huusi Annie. -Mitä sinä olet mennyt tekemään?

-Minä olen mennyt kihloihin. Vapisin, kun sanoin sen ääneen.

Isoäiti ja Annie ja Peggy katsoivat ensin minuun ja sitten toisiinsa ja sitten taas minuun.

-Olen minä kuullut, että kihlasormuksia olisi lähetetty kirjeissäkin, Peggy sitten sanoi varovasti.

-Kirjeissä? Minä ällistyin nyt vuorostani.

-Ei kai Duncan nyt sitä sentään lennättimen kauttakaan lähettänyt, Annie arveli.

-Duncan? Mitä hän tähän kuuluu?

-Mutta... Isoäiti osoitti sormustani. -Minä luulin, että te...

-Taivaan vallat! Suutuin niin, että kyyneleet syöksyivät silmiini. -Kai Skotlannissa nyt muitakin miehiä on kuin Duncan! Syöksyin hallin läpi omaan huoneeseeni - Duncanin viimeisin kirje lojui pöydälläni, ja vihapäissäni heitin sen roskakoriin, ennen kuin paiskauduin vuoteelleni.

Hetken kuluttua joku tassutti lattian poikki vanhanaikaiset, leveät hameenhelmat kahisten ja silitti tukkaani.

-Rakas lapsi, sanoi Isoäiti lempeästi ja istui vuoteeni laidalle, -anna anteeksi. Minä olin vanha hölmö, Annie nuori hölmö ja Peggy hölmö muuten vain. Kuka se on, rakkaani?

-Gerald Oag, mutisin.

-Gerald Oag, niin tietenkin. Hän on hyvä poika. Sydämelliset onnittelut, kultaseni - tule nyt niin juodaan teetä. Miksei Jerry tullut tänne? Olisimme voineet juhlia tätä.

Murahdin jotakin.

-Tietysti ajattelimme Duncania ensin, jatkoi Isoäiti lepyttelyäni. -Hän oli niin paljon seurassasi ja kirjoittaa usein... Ellet joudu, et ehdi enää tänä iltana soittaa äidillesi ja Rosielle. Keskus suljetaan puolen tunnin kuluttua.

Soitin kotiin ja Rosielle. Ainakin äiti onnitteli minua rehellisesti, mutta edes paras ystäväni ei voinut olla puhumatta Duncanista.

Vähitellen uutinen sitten on levinnyt - ei vähiten siksi, että Scotsman otti asiakseen ilmoittaa seurapiiriuutisissaan "lupaavan nuoren kirjailijattaren Beatrice Stewartin kihlautuneen". Jessie ja Nanny syöksyivät Brodielle lahja mukanaan, Miriam-tyttönen alkoi itkeä kuullessaan, että menen naimisiin enkä enää opeta, ja Chrissykin tuli käymään.

-Minä niin toivoin sinua sisarekseni, hän sanoi hiljaa lähtiessään.

En ole edes tiennyt, että minulla on näin paljon ystäviä. Joka päivä on kirje- ja sähkepinoni vain kasvanut. Mailfordit Lontoosta, Stonet ja Sarah ja Neil Nottinghamista, MacConachiet, Ruthin perhe ja Tom ja Catriona Claymuirista - kaikki muistavat minua, puhumattakaan Glen Longin väestä. On ollut juhlallista olla huomion kohteena.

Mutta kun tänään siis menin Madeleinen luo ja hän, ilmoitettuaan minut ensin petturiksi, kysyi rakastanko Jerryä, en oikein tiennyt mitä sanoa. Olen tottunut Jerryyn, pidän hänestä, viihdyn hänen seurassaan. Eikö se riitä?

-Jos sinun kerran on pakko ottaa mies, niin ota nyt edes sellainen, jota rakastat, Madeleine esitelmöi."

Marraskuun 3. päivänä
"Tänään otin kaulastani Duncanin antaman medaljongin, jota olen pitänyt amulettinani, ja suljin sen piironginlaatikkoon. Ei tunnu hyvältä käyttää sitä enää. Kaipa Chrissy kirjoittaa kihlauksesta Duncanille, itse en ole saanut vastattua siihen kirjeeseen, joka tuli kihlauspäivänäni."

Marraskuun 7. päivänä
"Haa! Olen aikaansaanut skandaalin!

Madeleine pyysi minua eilen kuuntelemaan puhettaan suffragettien kokoukseen, ja meninkin. Tosin neiti Jamesonilla oli hammaslääkäri ja minä pidin hänen tuntinsa, mutta ehdin juuri ja juuri kokouksen alkuun.

Madeleine oli tavallista tulisemmalla tuulella; Nykyajan nainen oli laskenut prosentuaalisen eron miesten ja naisten palkoista. Väkeä oli vielä enemmän kuin yleensä, ja salissa oli kuumaa ja ahdasta.

En oikein tiedä, mistä paniikki alkoi. Ehkä joku seisomapaikoille joutuneista naisista pyörtyi - joka tapauksessa väkijoukko alkoi hermostua. Se muuttui sokeaksi vellovaksi massaksi ja joku, joka pelkäsi jäävänsä jalkoihin, kirkaisi. Madeleine hätkähti, tönäisi vahingossa pöydällä olevaa kynttilää - salissa ei ole kaasuvaloa - se putosi ja eturivin naiset näkivät liekin osuvan lattiaan.

Kiljaisu lävisti joukon, tuoleilla istuva kapusivat istuinten yli ovea kohti, käytävillä seisovat työnsivät ja tönivät toisiaan. Minä olin myöhään tulleena seisonut melkein takimmaisessa rivissä ja jouduin pahimpaan puristukseen, kun ihmisvirta työnsi meitä alas rappuja. Kylkiluuni rutisivat, en edes nähnyt mitään yrittäessäni suojella kasvojani hatuista törröttäviltä neuloilta. Joku astui helmalleni ja kuului repeävän kankaan rusahdus.

Madeleine ja puheenjohtaja, neiti Macguaire yrittivät huutaa, ettei tuli ollut levinnyt, mutta se ei enää auttanut. Alaovi aukeaa sisäänpäin, eikä sitä tietenkään voitu avata, kun yli puolisataa naista syöksyi alas portaita ja puristui sitä vasten. Joku ulkopuolinen oli hälyttänyt metelin vuoksi poliisin; hetken kuluttua kirveeniskut tärisyttivät ovea, ja vain ihmeen kaupalla kukaan ei vahingoittunut.

Joka tapauksessa ovi siis murrettiin ja me syöksyimme ulos. Osa naisista oli aivan hysteerisiä, he kirkuivat ja huusivat, niin että poliisit katsoivat parhaaksi pidättää heidät.

Minä selvisin kujalle hame revittynä, tukka pörrössä ja koko ruumis mustelmilla. Mutta ei siinä kaikki. Kompastuin kiveykseen, lensin suoraan erään poliisimiehen syliin - kuului kameran räpsähdys, kun joku innostunut toimittaja otti kuvan. Poliisi ällistyi niin, että hellitti otteensa. Minä ryntäsin kujaa myöten eteenpäin - putkaan en totisesti kaivannut - ja melkein törmäsin neiti Jamesoniin.

Tänä aamuna Annie kiikutti aamulehden vuoteeseeni. Etusivulla olen minä poliisin vahvoilla käsivarsilla, ja alla on teksti: Aatteestaan huumautunut suffragetti käy poliisin kimppuun. Kuva oli onneksi sellainen, että vain tuttavat saattavat tunnistaa minut siitä - en yhtään kaipaa Scotsmaniä uutisoimaan, miten "lupaava nuori kirjailijatar Beatrice Stewart mukiloi poliiseja".

Olin jo kertonut kaiken Isoäidille ja Annielle, joten he tiesivät asian oikean laidan ja vain nauroivat, joskin Isoäiti luonnollisesti katsoi asiakseen esittää muutaman nuhtelevan sanan.

Mutta neiti Jameson ei nauranut. Jouduin ankaraan puhutteluun, ja vasta kun kunniasanallani vakuutin, etten ole suffragetti, ettei kyseessä ollut mielenosoitus ja etten käynyt poliisin kimppuun, hän leppyi. Mutta oppilaani ovat katsoneet minua hyvin kunnioittavasti!

Jerry oli oikein vihainen tullessaan äsken luokseni. Hän vaati saada tietää mistä oli kysymys, ja minun piti kertoa ystävyydestäni Madeleine Fraserin kanssa.

-Pitääkö sinun mennä häpäisemään itsesi, hän tiuskaisi. -Isä ja äiti kutsuivat sinut lounaalle sunnuntaina, mutta millaisen kuvan he mahtavatkaan sinusta saada!

En ole vieläkään tohtinut kirjoittaa Duncanille. Jos tohtisin, lähettäisin lehtileikkeen kirjeen mukana. Hänen huumorintajuaan se kutkuttaisi."

Marraskuun 10. päivänä
"Tänään olin lounaalla Oageilla. Jerryn vanhemmat ovat oikein herttaisia - hän on ainoa lapsi, ja rouva Oag veti minut myöhemmin syrjään ja kehotti olemaan 'hyvä' Jerrylle. Toivon, ettei hän ole sitä ylihuolehtivaa tyyppiä, joka tulee tarkastamaan, millaista ruokaa keitän hänen pojalleen!

Illalla Madeleine tuli Brodielle. En ollut varoittanut Isoäitiä etukäteen, joten hän järkyttyi vähän. Madeleine osasi kuitenkin olla niin 'naisellinen' ja miellyttävä, että sekä Isoäiti että Annie olivat ihastuksissaan.

Olen muuten unohtanut kertoa, että sain lahjoja myös Tiedon kunnailta, sekä tytöiltä että opettajattarilta ja Fionalta. Neiti Jameson näyttää helpottuneelta, kun kapinallisesta tytöstä tulee kuitenkin kuuliainen aviovaimo."

3 kommenttia:

  1. VOI!!!!!!!!!

    Tämä on melkein yhtä kova isku kuin se kun Jo ei mennykään Teddyn kanssa naimisiin Pikku Naisissa :/

    Höh... Etkö voisi keksiä tarinaan vaihtoehtoista loppua? :)

    VastaaPoista
  2. Hassua, minä taas olin jo alle kymmenvuotiaana sitä mieltä, etteivät he sopisi yhteen ;-). Romanttinen pikkutytön mieleni oli aina sitä mieltä, että Amy on Laurielle ainoa oikea vaimo (nyt aikuisena voisin ehkä ajatella toisinkin...)

    Joka tapauksessa, Kaisa, hauska lukea perinteistä tyttökirjatarinaa. Vähän vaihtelua Alcottiin ja Montgomeryyn, ne kun osaan edelleen ulkoa. Jotenkin niin herttaisen viaton tämä Bettynkin maailma. Tosin paremmin huumorilla höystetty kuin esikuvansa. Kiitos, että olet jaksanut tarinan tänne bloggeriin naputella!

    VastaaPoista
  3. Eieieieiii!!! Nyt täytyy lukea koko kirja kerralla loppuun. Sydäntä raastaa Duncanin puolesta. ;)

    VastaaPoista