torstai 7. elokuuta 2008

9. luku: John

Joulupäivä oli vihdoinkin saapunut. Paketit oli avattu, kirkossa käyty, ja nyt aikuiset istuivat salissa ja nuorempi väki kirjastossa. Tosin siellä alkoi olla ahdasta, sillä pikkutytöt veivät puolet lattiatilasta leikkiessään lahjoillaan.

-Seminaarissahan opetetaan, että lasten mielikuvitusta on kehitettävä, härnäsi Rob, kun Betty oli hätistänyt Elizan nukenvaatekaappeineen luotaan. -Harjoita nyt itseäsi!

-Pyh, sanoi Betty. -Opettajuus on mennyt sinulle päähän.

-Hän on vain kateellinen, ilmoitti Ewan, joka tupakoi takan luona. -Sinä perustat kai oman koulun ja kasvatat oppilaistasi sinisukkia, vai mitä?

-Entäpä jos se onkin poikakoulu? irvisti Betty vastaan.

-Betty pystyy kyllä mihin vain, Anna sanoi lämpimästi. -Hän on meistä sisukkain.

-Hullunrohkea hän on. Pitää nyt sijoiltaan mennyt ranne salassa monta päivää! Charles Moore mulkaisi tulevaa kälyään.

-Älkää nyt kaikki kiusatko Betiä, Amy nuhteli. -Puhutaan mieluummin loppiaiskonsertista.

-Mistä konsertista? kysyi Alex, joka lojui sohvalla ja tutkisteli kiiltävää paukkukaramellin paperia.

-Naisyhdistyksen konsertista tietysti. Sillä kerätään varoja koulun uuteen soittokelloon ja liitutauluun.

-Onko opettaja perillä tästä hankkeesta? Frank kysäisi.

-On, ja kannattaa sitä lämpimästi. Rob näytti tyytyväiseltä. -Soittokello näyttää siltä kuin se olisi hankittu Jaakko I:n aikaan, ja liitutaulusta voi lukea viimeisten viidenkymmenen vuoden laskuesimerkit.

-Ketkä esiintyvät? kysyi Flora ja niisti Meggien nenän.

-Annie soittaa, Amy kertoi nyökäten serkkuunsa. -Betty lausuu ja neiti Beaton tulee laulamaan.

-Luuletteko, että Longin asukkaat ovat kiinnostuneita? Jamien ääni oli epäilevä.

-Kunhan nyt ensin kaikki tässä huoneessa olevat ostavat lipun, on osa taulusta jo maksettu, Betty ilmoitti.

-Arvasinhan minä, meitä tässä kynitään. Ewan heitti savukkeenpätkän takkaan.

-Hyi miten se haisee! Rose piteli nenäänsä.

-Ja on epäterveellistä, jatkoi Charlie parhaimmalla tohtorinäänellään.

Ewan kohautti olkapäitään. Kaikki polttivat Ballachulishin Sanomien toimituksessa, jossa hän oli työssä.

Clarket ja Stewartit lähtivät päivällisen jälkeen, Davidsonit ja Cameronit syötyään illallisen. Silloin lapset alkoivatkin jo haukotella, ja Marian-täti ilmoitti tarvitsevansa kauneusunensa.

-Se on harvinaisen totta, David mutisi ja sai tädiltä pahan mulkaisun.

Betty jäi viimeiseksi alakertaan sammuttamaan lamppuja ja kynttilöitä. Hän seisoi ihailemassa kuusta, joka kimalsi hämärässä, kun äkkiä näki valonkajastusta eräästä ikkunasyvennyksestä ja veti verhon sivuun.

-John! Miksi sinä istut täällä?

John hätkähti säikähtyneenä ja työnsi nopeasti povitaskuunsa tuoksuvan kirjeen, jonka David oli voitonriemuisesti kiikuttanut postista edellisenä päivänä.

-Vai sinä. Istuin vain... ajattelemassa.

-Ennen sinä pystyit ajattelemaan mainiosti seurassakin. Betty hymyili ja hämmästyi Johnin punastuessa. -Mikä hätänä? Onko sinulla huolia?

Johnin huokaus kertoi enemmän kuin sata sanaa. Betty otti lampun ikkunalaudalta ja istui sen paikalle.

-Johnnie, mitä se on? Oletko kipeä?

-Aina te naiset epäilette sitä! John ei kuitenkaan vetänyt pois kättään, jolla Bettyn käsi lepäsi.

Tyttö katsoi häntä tarkemmin. John oli 18-vuotias, hän ei enää ollut hontelo ja kömpelö poika vaan solakka nuori mies, tukka taipui hauskasti otsalta ja ylähuulta koristivat viiksenalut, joista hän oli kovin ylpeä. Eikä ollut vaikea arvata syytä komean nuorukaisen huokauksiin.

-Sinä olet rakastunut, Betty ilmoitti.

John tuijotti häntä ja punastui yhä enemmän.

-Mistä sinä sen tiedät?

-Enhän minä sokea ole. Ja voi, miten hauskaa se on!

John hymähti katkerasti.

-Voisi olla, hän murahti.

-Voisi? Eikö hän pidäkään sinusta?

-Pitää - niin hän ainakin kirjoittaa. John veti kirjekuorta hieman esiin. -Mutta hänen isänsä ei pidä.

Betty taputti veljen kättä.

-Kerro nyt minulle kaikki, hän sanoi. -Tiedäthän, etten kieli.

-Olkoon. John tuijotti hetkisen ulos pimeyteen. -Ei ole oikeastaan paljon kertomista. Oletko koskaan kuullut Walter Constablesta?

-Eikö hän ole se glasgow'lainen pohatta, joka omistaa ison laivanvarustamon?

-Sama mies. Ja hänellä on tytär, Lillian...

-Ja sinä rakastat häntä, Betty sanoi hellästi.

John nyökkäsi.

-Tapasimme Will-sedän liikkeen toimistossa, Walter Constable on sedän vakituisia asiakkaita... Lillian oli isänsä mukana ja pyysi minua näyttämään paikkoja, ja tietysti tottelin. En oikein tiedä miten se kävi, mutta tuli puhe sinusta. Hän kertoi jumaloivansa tarinoitasi - Betty punastui tämän kuullessaan mielihyvästä - ja pyysi minua kirjalliseen illanviettoon, joka järjestettäisiin hänen kotonaan. Minä menin, ja sitten aloimme tapailla säännöllisesti.

-Eikö Walter Constable pidä siitä? Betty kysyi.

-Ei. John huokasi vielä raskaammin kuin äsken. -Olin viimeistä päivää työssä ennen joululomaa, kun hän purjehti sisään ja ilmoitti, ettei tahdo "kaiken maailman puotipoikien" tapailevan Lillianiaan.

-Oh, minä olisin antanut hänen kuulla kunniansa!

-Ja saanut kenkää sedältä? Ehei, minä näytin nöyrältä ja puristin kättä nyrkkiin housuntaskussa. Eilen Lillian sitten kirjoitti. Hän - hän rakastaa minua ja sanoo, ettei välitä isästään! Ilme Johnin kasvoilla lientyi.

Betty mietti hetken.

-Rakastatko sinä häntä todella, John, vai oletko vain ihastunut? Voisitko kuvitella, että hän olisi vaimosi ja - koska hän ei taida olla niitä tyttöjä, jotka hankkivat työpaikan - sinun pitäisi elättää hänet?

John nyökkäsi ponnekkaasti.

-Minkä ikäinen hän on?

-Seitsemäntoista.

-Sittenhän teillä on aikaa. Kuule nyt, Johnnie. Tee työsi, ja tee se hyvin - näytä herra Constablelle, että tämä "puotipoika" on rehellinen, ahkera ja kunniallinen. Voita hänet vähitellen puolellesi - ei mitään luvattomia tapaamisia tämän Lillianin kanssa! - ja kysy sitten vähitellen, voisitko käydä katsomassa tyttöä. Ole kärsivällinen, usko ja luota, ja jos tunteesi on aito, tulet vielä onnelliseksi. Betty nosti kätensä Johnin olkapäälle.

-Pystyisitkö sinä siihen? nuorukainen kysyi hymyillen.

-En, Betty virnisti. Sitten hän vakavoitui. -Mutta minä tiedän, että sinä olet kärsivällinen ja yrität aina uudelleen.

Johnkin virnisti ja vakavoitui.

-Kuule, voisitko sinä - rukoilla meidän puolestamme? hän kysyi ujosti.

-Tekisin sen joka tapauksessa. Mene nyt nukkumaan, ettet nuoku aamiaispöydässä.

John lähti. Mutta Betty istui vielä kauan lamppu käsissään ja rakensi mielessään pilvilinnaa Johnille ja tälle enkelimäiselle Lillianille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti