tiistai 5. elokuuta 2008

7. luku: Joulutunnelmaa

Kuusikukkulan keittiön täytti pihinä, porina, tulen räiskinä, astioiden kalina ja Jennyn laulu. Ulkona satoi hiljalleen lunta, ja oven yläpuolelle oli Rose ripustanut rautatammen oksia.

Betty istui ison pöydän ääressä ja pilkkoi sekahedelmiä joulukakkuun. Hänen jalkansa löi iloisesti tahtia Jennyn laulun mukaan. Jouluun oli aikaa enää muutama päivä, ja hän oli kotona - eikö se ollut onnea!

-No, mitä sitten oli ohjelmassa? kysyi vanha Effie lieden luota. Hän oli entistä harmaampi ja kumarampi, mutta tahtoi tietää kaiken Bettyn koulusta ja varsinkin joulujuhlasta.

-Sitten tuli evankeliumi. Betty otti pussista uuden kourallisen hedelmiä. -Se oli ihanan kaunis, Anne oli kuin luotu Mariaksi. Ja sitten minä lausuin.

-Taputtivatko ne kovasti sinulle? kysyi Annie, joka istui pöydän toisella puolella voitelemassa kakkuvuokia.

-Aivan tarpeeksi. Betty hymyili sisarelleen. Annie oli nyt 16-vuotias, romanttinen ja unelmoiva - juuri samanlainen kuin Betty kolme vuotta aiemmin.

-Ja niin hyvän todistuksen kuin Betty sai! Jenny oli päässyt laulun loppuun.

-Olen minä tehnyt sen eteen töitäkin.

-Betty on ahkera. Effie myhäili ylpeänä, sillä Betty oli aina ollut hänen lemmikkinsä. -Joko sanoin, että mantelikaramellit ovat vihreässä tölkissä komeron oikeanpuoleisella hyllyllä?

Annie ja Betty syöksähtivät yhtä aikaa komeroon ja palasivat pian riidellen leikkisästi karamellipurkista.

-On se mukavaa kun kaikki ovat kotona, Jenny sanoi. -Tämä talo on niin iso, että sen pitäisi olla aina täynnä ihmisiä.

Samassa keittiön ulko-ovi avautui, kylmä ilma heilutti hameenhelmoja ja Rob ja Anna ilmestyivät kynnykselle.

-Tervetuloa kotiin, pikku sisko! Rob kaappasi kirkuvan Bettyn kylmää, lumista takkiaan vasten. -Tarvitsetko näitä ahkeria neitoja vielä kauan, Effie? Tulimme hakemaan koko laumaa luistelemaan, lammen jää on kuin peili.

-Menkööt minun puolestani. Effie nyökkäsi hymyillen. -Otatteko pikkutytötkin?

-Ilman muuta, ja Johnin ja Davyn myös. Onko Rose kotona? Anna kysyi tullessaan suutelemaan Bettyä.

-Ei, Mäntykankaalla. Hänen päässään ei tätä nykyä ole muuta kuin Charlie ja kapiot, Annie ilmoitti nyrpeänä.

-Niinpä kai, hääthän ovat jo pääsiäisenä. Mutta elokuussa hän alkaa olla jo normaali. Rob virnisti. -Juoskaa nyt hakemaan toiset, ennen kuin lumisade estää koko luistelun.

Hetken kuluttua yhdeksän iloista, nauravaa olentoa vaelsi Keijulehdon halki. Eliza, Mary ja Jennie juoksentelivat paljaiden lehmusten lomitse, David ja John kulkivat yhdessä luistimet olalla, kädet taskuissa ja lakki takaraivolla, ja Annie, Betty, Anna ja Rob viimeisinä.

-Eikö ole vaikeaa opettaa omia sisaruksiaan? Betty kysyi Robilta. -Ensi syksynähän Elizakin aloittaa koulun.

-Aluksi se oli, Rob myönsi. -Kohtelin heitä tarpeettoman ankarasti, ettei minun voitaisi väittää hemmottelevan heitä... Mutta nykyisin olen oppinut luokkaan asutessani unohtamaan, että Jennie ja Mary ovat siskojani. Opetan, nuhtelen ja kiitän heitä kuin keitä tahansa oppilaita.

-Minä en osaisi. Betty puisti päätään. -Hankkiudun kyllä työhön kouluun, joka on mahdollisimman kaukana Glen Longista!

-Mihin sinä aiot, Annie? kysyi Anna tältä. -Jäätkö kotiin?

-Ei, menen syksyllä neiti Jamesonin kouluun. Annie nipisti ihastuneena Bettyn käsivartta. -Isä sanoo, ettei koulunkäynti taida sittenkään tehdä pahaa tytöille, ja luulen hänen katuvan, kun Rosea ei lähetetty opiskelemaan.

-Ei se olisi kiinnostanut Rosea, Rob sanoi nauraen.

Samassa lammen kiiltävä jää pilkahti kuusien lomasta. Pikkutytöt istuivat kiinnittämässä luistimiaan, ja Jennie teki jo uljaita kaarroksia jäällä. John ja David juoksivat kilpaa loppumatkan, ja hetken kuluttua kaikki olivat saaneet luistimet jalkoihinsa.

Kuinka ihanaa oli lentää ympäri ja tuntea, miten jää oli liukas ja ilma kirpeä ja lumihiutaleet untuvaisia! Betty ja Annie pyörittivät hurjasti toisiaan, kaatuivat välillä ja nousivat pystyyn lumisina ja nauravina. Joulu tuntui kurkistavan jokaisen lumisen kuusen takaa, ja Anna ja Rob olivat niin rakastuneen näköisiä luistellessaan yhdessä hitaasti ja arvokkaasti.

Luistelijoita alkoi saapua lammelle yhä enemmän. Serkkuja pelmahti paikalle oikea lauma, ja kaikki huusivat yhteen ääneen.

-Kai sinä tiedät, että Frankin ja Bessin kihlajaiset ovat uutenavuonna? Ewan kysyi Bettyltä.

-Tiedän, äiti kertoi. Kuinka hauskaa, että he kihlautuvat, Bess oli paras toverini koulussa. Betty hymyili Frankille.

-Milloin sinä menet kihloihin? kysyyi Ewan Alexilta, joka oli juuri lennättänyt riemusta kiljuvaa Elizaa ympäri lampea. -Luulin, että Una alkaisi puhua sormuksista jo kuukauden kuluttua.

-Höpsis. Alex työnsi silmille valahtaneet hiukset lakin alle. -Ei meillä ole mitään kiirettä, ei ainakaan ennen kuin minä olen päässyt jaloilleni ja voin tarjota Unalle kodin.

-Miltä tuntuu olla maanviljelijä omalla tilallaan? Annie kysyi uteliaasti. Alex oli ottanut vastuun kotitilastaan kesän lopulla.

-Rehellisesti sanottuna minua pelottaa. Toiset olivat lähteneet keskijäälle, vain Ewan, Alex, Annie ja Betty puhelivat rannan tuntumassa. -Ennen kaikki oli niin turvallista - onnistui sato tai ei, isällä oli aina jonkin verran rahaa. Mutta nyt pitäisi pärjätä omillaan.

-Kyllä teillä tytöillä on helppoa, Ewan irvisti. -Sen kuin menette naimisiin ja annatte miehen elättää itsenne!

-Kuule nyt, Ewan Clarke, ellet satu tietämään, elätän minä itse itseni ensi syksystä alkaen ja nytkin jo osittain kirjoituspalkkioilla! Bettyn poskilla paloivat punaiset täplät kuten aina, kun naisten avuttomuuteen vihjattiin. -Enkä luule, että Catrionakaan noin vain antautuu sinun "elätettäväksesi"!

Nyt oli Ewanin vuoro punastua. Hän oli kosinut Catriona Bairdia viikkoa aiemmin, mutta saanut vain käskyn odottaa, sillä Catrionan vanhemmat eivät tahtoneet päästää tytärtään vihille ennen kuin tämä olisi täysi-ikäinen.

-Tule, Annie, minä vedän sinua, Ewan sanoi harmissaan. -Sinun siskostasi on selvästi tullut suffragetti.

He lähtivät Bettyn iloisen naurun saattelemina.

-Sinun kielesi ainakaan ei ole Edinburghissa kangistunut, Alex virnisti Bettylle.

Samssa Kate ja Amy luistelivat heidän luokseen moittien veljeään siitä, että tämä kätki Bettyn "metsään kuin jonkin vaarallisen kapineen".

-Hän on vaarallinen, kysykää vaikka Ewanilta! Alex luisteli tiehensä, ja tytöt lähtivät liukumaan kolmistaan eteenpäin.

-Ketkä kaikki tulevat Kuusikukkulalle joulupäivänä? kysyi Kate.

-Teidän perheenne, Clarket, Jamie perheineen - he tulevat Glasgow'sta huomenna - Rob ja Anna ja Jim-eno perheineen, Betty vastasi. -Ja lisäksi vielä Cameronit, Davidsonit ja Charlie Moore, ettei Rosen joulu mene piloille.

-Äläpäs nyt ole myrkyllinen. Sinun kertomuksesi Ylämaalaisen joulunumerossa oli muuten hurmaava, ylisti Amy. -Sano nyt, milloin kirjoitat romaanin?

-Älä höpise. Luistellaan kilpaa tuon kaatuneen koivun luo. Betty potkaisi vauhtia ja Kate ja Amy seurasivat häntä. Kate voitti, sillä hänellä oli pisimmät sääret, ja hetken kuluttua tytöt istuivat hengästyneinä koivun rungolla, joka oli jäätynyt lampeen kiinni.

-Katsokaa, Amy sanoi, -lumisade loppuu ja aurinko alkaa paistaa!

-Pikkutytöt rakentavat lumiukkoa rannalle. Mennäänkö auttamaan? Betty nousi taas virkeänä. Iloinen joulukuun päivä sai hänet valmiiksi mihin tahansa leikkiin.

-Mitä Duncan Flemingille kuuluu? Kate kysyi varoittamatta, kun he rannassa avasivat luistimiensa remmejä.

-Mitäpä hänelle.

-Milloin hän tulee taas Longiin? tiedusteli Amy Bettyn toiselta puolelta.

-Voin kyllä antaa teille hänen osoitteensa, jos noin kovin ikävöitte, Betty siirsi taistelun vihollisen alueelle. -Minä menen jo, tulkaa perässä kuin ehditte!

-Hän salaa jotakin, ilmoitti Amy sisarelleen synkästi kuin murhaa tutkiva salapoliisi.

-Aivan varmasti. Valmistautukaamme pahimpaan eli häihin. Nauraen sisarukset juoksivat Bettyn perään pyörittämään lisää palloja Elizan, Maryn ja Jennien muhkeaan lumiukkoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti