maanantai 4. elokuuta 2008

6. luku: Joululauluja

Oli kylmä joulukuun alun ilta, kun Betty kolkutti Flemingien oveen. Chrissy oli kutsunut hänet Rosien kanssa joululahjavalvojaisiin.

-Muut ovat varmasti jo tulleet, Rosie huomautti. -Kello on yli seitsemän.

-Tiedän, Betty mutisi. -Mutta en minä voinut jättää kertomusta kesken.

-Etpä tietenkään. Hyvää iltaa, rouva Fleming!

-Iltaa, rakkaat lapset. Rouva Fleming päästi heidät pieneen eteiseen. -Tytöt ja Duncan ovat salissa. Niin, Duncan on mukana - hän on suostunut soittamaan teille.

-Soittaako hän? Betty huudahti ällistyneenä.

-Kyllä, pianoa. Mutta nyt minun on mentävä keittiöön, suokaa anteeksi. Rouva Fleming katosi.

Bettyä ja Rosieta tervehdittiin iloisin huudahduksin ja heiluvin sukkapuikoin. Jessie järjesti heille tilaa työntämällä raa'asti lattialle pienet mekot, joita ompeli sisarensa nukeille, ja Nanny kiiruhti tarjoamaan pähkinöitä ja suklaata. Duncan pyöri edestakaisin pianotuolilla ja piteli vyyhteä lankaa kerivälle Chrissylle.

-Nythän sinä voit soittaa, Duncan, kaikki ovat tulleet, Nanny ehdotti ja istuutui jatkamaan kaulahuiviaan.

-Onko hänen pakko? Naapurit koputtavat taas seinään, Chrissy härnäsi ja kietaisi lopun langasta kerälle.

-Ellet ole kunnolla, tulen soittamaan häihisi, Duncan uhkasi nauraen ja pyörähti sitten pianoa kohti. Hetken kuluttua saliin tulvahtivat Jouluyö, juhlayön sävelet.

Betty pisteli neulaa kirjontatyönsä läpi, mutta tuskin huomasi mitä teki. Kuinka Duncan osasi - kuinka hän sai noista valkoisista ja mustista koskettimista esiin sellaisen vivahteiden kirjon! Betty oli aina ajatellut, että Flora ja Annie olivat hyviä soittajia. Mutta eihän heitä voinut edes mainita...

Kun musiikki loppui, kaikki taputtivat hurjasti käsiään.

-Rosie, sinun täytyy laulaa, Jessie huusi. -Sinulla on ääni kuin enkelillä!

Rosie punastui ja nauroi, mutta nousi lopulta ja meni pianon viereen.

-Tuon kohteliaisuuden jälkeen minun täytynee laulaa Suloäänet enkelten, hän hymähti, ja Duncan soitti ensimmäiset tahdit.

Betty tiesi kokemuksesta, että Rosiella oli erinomainen ääni. Mutta milloinkaan se ei ollut soinut niin kauniisti kuin tässä pienessä salissa Duncanin säestämänä. Tyttö nautti musiikista täysin siemauksin, kunnes tuli vilkaisseeksi työstään ja näki, miten Rosie katsoi Duncaniin ja Duncan Rosieen.

Betty puri huultaan. Ja tuo mies oli kesällä kosinut häntä! No, nyt hän näki Duncanin olevan juuri sellainen kuin Emma Wood oli sanonut: kaksinaamainen valehtelija!

-Mikä sinun on? Jessie kuiskasi hiljaa, kun Bettyn kirjontatyö rutistui tämän nyrkkiin.

-Ei mikään. Betty suoristi kankaan ja alkoi pistellä hurjasti. Hän ei tahtonut tunnustaa edes itselleen, että monet väärät pistot johtuivat kyynelten sumentamista silmistä.

Myöhemmin he nauttivat teetä herra ja rouva Flemingin seurassa. Betty istui Duncania vastapäätä ja kohteli tätä kylmästi, vaikka yritti olla luonnollinen.

Teen jälkeen Betty kävi kylpyhuoneessa. Kun hän astui siellä eteiseen, hän näki Duncanin nojaamassa vaatenaulakkoon.

-Jutellaan vähän, Sappho, tämä sanoi. -Minä olen ilmeisesti taas jollakin käsittämättömällä tavalla suututtanut sinut.

-Älä ole tyhmä. Betty pysähtyi peilin eteen suoristamaan kaulustaan.

-Tuo "älä ole tyhmä" juuri todistaa sen. Sano nyt suoraan, mitä olen tehnyt. Kuule, et kai ole mustasukkainen?

-Miksi minun pitäisi olla? Betty nyppäsi pari langanpätkää hameestaan. Ei olisi pitänyt laittaa villahametta, kun aikoi kirjoa.

-Siksi, että vähän hakkailin Rosieta.

-Älä ole tyhmä.

-Alat toistaa itseäsi, Sappho, eikä se ole kirjailijattarelle kunniaksi. Oletko mustasukkainen vai et?

-En tietystikään.

Duncan astui lähemmäs.

-Sappho, hän sanoi väsyneesti, -etkö jo voisi...

-En.

-Ole hiljaa ja anna minun puhua! Jos muinainen kaimasi oli samanlainen, ihmettelen, etteivät hänen onnellisen saarensa asukkaat hypänneet mereen ja uineet tiehensä!

-Älä sinä huuda minulle, Duncan Fleming, Betty kiljaisi raivoissaan. -Sinä olet ollut koko syksyn aivan kauhea - mitä sinä oikein luulet itsestäsi?

-Luulen, etten voi elää, ellen saa maailman ihanimman naisen rakkautta.

-Olet lukenut liikaa romaaneja.

-Bet, ihan totta.

-Ihan totta, jätä minut rauhaan! Betty yritti työntyä salin ovelle, mutta Duncan otti hänestä kiinni ja veti äkkiä syliinsä.

-Rakas, rakas pieni, hän mumisi ja kumartui.

Betty ei myöhemmin käsittänyt, miksi ei huutanut tai laittanut vastaan, kun Duncan suuteli häntä ja puristi sitten vavahtelevan tytön rintaansa vasten. Betty kuuli hänen sydämensä nopean, voimakkaan sykkeen. Mitä oli tapahtunut - oliko hän tullut hulluksi? Oliko hän rakastunut? Ei, ei ainakaan sitä. Hän tempasi itsensä irti.

-Minä - minä en tarkoittanut, hän kuiskasi posket tulipunaisina.

-Ei, älä selitä, pyysi Duncan, jonka harmaiden silmien ilme oli pehmeä ja hellä. -Tiedän, ettet ole hulluna minuun, mutta anna minun pitää edes tämä muisto - enkelini.

Betty riistäytyi irti ja juoksi saliin.

Sinä iltana hän pyöri kauan vuoteessaan ja pyyhki välillä kyyneleitä poskiltaan. Hän oli toki monesti kuvitellut ensimmäistä suudelmaansa, mutta tässä oli kaikki mennyt aivan väärin. Ei Duncanin kanssa, ei pimeässä kerrostaloeteisessä, ei niin, että salista kuului tyttöjen rupattelua ja puikkojen kilinää - eihän siinä ollut yhtään mitään romanttista!

Miksi Duncanin täytyi olla nykyään niin typerä? Viisi vuotta aiemmin hän oli kyllä haaveillut ihailijasta, joka palvoisi maata hänen jalkojensa alla, mutta nyt kaikki tuntui vain niin kiusalliselta. Onneksi pian olisi joulu, ja hän pääsisi kotiin tervejärkisten ihmisten seuraan.

Mutta kuitenkin - ehkä tätä kaikkea voisi hyödyntää jotenkin! Hän nousi istumaan, sytytti lampun ja otti yöpöytänsä laatikosta vihon, johon kirjoitti muistiinpanoja. Mietittyään hetken Betty alkoi kirjoittaa. Hän kirjasi ylös kaikki Duncanin pitkät katseet, vihjailut ja hellät sanat.

-Minä olen kai hullu kun laitan näitä muistiin, mutta kuka tietää - ehkäpä joskus kirjoitan kuin kirjoitankin romaanin, ja sijoitan siihen romanttisen rakastajan, hän mumisi itsekseen. -Miten hän sanoikaan - "enkelini", aivan niin, ja "rakas pieni". Betty nautti kuin lääkäri, joka tekee vaikeaa leikkausta ja huomaa onnistuvansa.

Lopulta hän sulki kirjan, sammutti lampun ja kääriytyi peitteeseen. Asioiden kirjoittaminen ylös oli tehnyt hyvää. Mutta koko yön Betty näki unta, jossa hän seisoi seminaarin joulujuhlassa enkelin puvussa ja lauloi Suloäänet enkelten, vaikka Duncan soitti pianolla Jouluyö, juhlayötä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti