sunnuntai 3. elokuuta 2008

5. luku: Syksyn loppu

Marraskuun 2. päivänä
"Miksi ihmisillä on aikaansaapia isoäitejä?

Duncan tuli tänään Brodielle - nöyränä ja katuvana, mikä tietysti sopi näin pyhäinpäivän jälkeen. Ikävä kyllä 'sovintokäynnistä' ei tullut niin juhlallista kuin toivoin. Minulla oli muistikirja taskussa siltä varalta, että syntinen sanoisi jotakin sellaista, mitä voisi käyttää kertomuksissa, eikä siihen tullut yhtään merkintää.

Rosie ja Isoäiti lähtivät ulos neljännestä vaille kuusi, ja Peggyllä oli vapaa ilta. Tasan kello kuusi Duncan soitti kelloa.

-Hyvää iltaa, hän sanoi ja ojensi minulle pitkulaisen laatikon. -Toivon, etteivät nämä päädy takkaan.

Melkein heitin hänet ulos kukkarasioineen - Rosieko oli kielinyt kielojen kohtalosta! - mutta laatikko oli tulvillaan niin sinisiä orvokkeja, että vain kiitin ja hain maljakon. Asettelin kukkia siihen liiankin kauan, sillä en oikein tiennyt mitä sanoa.

-Sievä, Duncan katkaisi hiljaisuuden. Hän katseli pöytäliinaa, jota kirjon Marylle.

-Kiitos. Istu. Minusta tuntui siltä, kuin olisin seissyt näyttämöllä ja unohtanut vuorosanani.

-Eikö olisi parempi että polvistuisin - jälleen kerran? Duncan tuli luokseni ja otti käteni omaansa. (Ei se ollut romanttista, minun sormissani oli mustetahroja.) -En aavistanut, että suuttuisit noin. Vaikka olihan typerää antaa herra Kennedyn ymmärtää... Tapasin hänet tänään ja kerroin kaikki. Hän oli kuin itse armeliaisuus.

-Niinkö? Hymyilin typerästi. Sitten nielaisin. -En minä vain siitä suuttunut.

-Mistä sitten?

-Siitä... siitä, että sinulla on 'lupa yrittää voittaa sydämeni', eikä kukaan ole vaivautunut kertomaan asiasta minulle.

-Ei edes äitisi?

Puistin päätäni.

-Anna anteeksi, Sappho. Minulla ei sitten taida olla... mitään mahdollisuuksia.

-Olemmehan taas ystäviä, sanoin iloisesti ja puristin Duncanin kättä. -Istu nyt, minä haen jotakin syömistä.

-Annat siis anteeksi? Harmaat silmät alkoivat loistaa.

-Anna. Ja pyydän itse anteeksi sitä, että olen käyttäytynyt kuin kakara.

Nauroimme molemmat, ja äkkiä meillä oli vallan kauheasti puhumista. Rosie oli ilmeisesti raahannut Isoäidin vieraisille, sillä ketään ei tullut kotiin. Keitin teetä uudella hienolla liedellä ja joimme sitä keittiössä. Duncan tunnusti pyytäneensä isoäitiään toimimaan neuvottelijana.

-Hän on melkein yhtä hyvä suostuttelemaan ihmisiä kuin sinä, Duncan sanoi nauraen. -Ja huomenna vien hänellekin orvokkeja. Lausuit muuten hienosti yliopistolla.

-Miksi sitten mulkoilit minua niin? tahdoin tietää hakiessani lisää keksejä.

-Voin pahoin, kun näin, miten tuijotit sitä pikkukaveria.

-Oletko mustasukkainen? Nauroin, sillä punainen tukka ei oikein sovi romanttiselle Romeolle.

-Olen. Duncan nousi ja otti keksipurkin kädestäni. -Etkö voisi vielä harkita?

-Harkita mitä? kysyin, vaikka tunsin kalpenevani.

-Tulevaisuutta.

-Minun tulevaisuuteni on suora kuin Canongate, ilmoitin. -Tämä vuosi seminaarissa ja sitten opettamaan.

-Ei sinun kaltaisesi tytön elämä saa olla suora katu. Sen pitää olla mutkainen maantie, täynnä uusia vastaantulijoita ja jännittäviä seikkailuja seuraavan käänteen takana.

-Eipäs nyt heittäydytä hempeiksi, sanoin reippaasti. -Tee jäähtyy.

-Etkö...

-En! Pyörähdin lieden luo hakemaan lisää kuumaa vettä. -Istu alas ja käyttäydy kuin muutkin ihmiset.

Duncan istui. Ja nyt me olemme taas ystäviä. Kuinka ihanaa se on!"

Marraskuun 5. päivänä
"Ensimmäisen vuosikurssin vuoro on järjestää tänä vuonna joulujuhla. Meillä oli eilen kiivassävyinen kokous, jossa kaikki yrittivät esittää omia mielipiteitään samaan aikaan kuin muutkin. Vain yhdestä asiasta kurssi oli lähes yksimielisesti samaa mieltä: minun on kirjoitettava ja lausuttava jouluruno. (Minä olin ainoa joka tuloksetta vastusti tätä Audrey Glencornien esitystä.)

On tietysti hauska esiintyä, mutta toverit suhtautuvat kirjoitteluuni liiankin kunnioittavasti yliopistojuhlan vuoksi. Ja paljon mieluummin olisin ollut mukana evankeliumikuvaelmassa. Mariana on suloinen, suurisilmäinen Anne Hogg, Joosefia esittää Fergus Macfie ja enkeleinä sekä paimenina on iso joukko kurssilaisiamme. On julman pitkä aika siitä, kun viimeksi olen näytellyt.

Englanninlehtori, herra MacBeth (kyllä, meillä oli hauskaa, kun tunnilla luettiin Shakespearea!), ohjaa meitä. Hän on hyvin taiteellinen ja hieno, ja mahtoi saada eilen elinikäisiä traumoja, sillä metelöintimme oli jotakin vallan uskomatonta.

Sekä Duncan että Jerry ovat pyytäneet minua Queensferryn jäälle heti, kun luistinrata avataan. Kieltäydyin kohteliaasti kummastakin kutsusta. Aion kaikessa hiljaisuudessa ajella mainittuun paikkaan Miriam-tyttösen kanssa.

Ja nyt kuulen Nannyn ja Chrissyn tulevan. Aiomme pitää hauskan ompeluseuran neljästään. Jessie ei pääse, Ted Welsh on kutsunut hänet teatteriin."

Marraskuun 8. päivänä
"Emma Wood ja minä osuimme tänään yhtä aikaa Flemingin kirjakauppaan. Chrissy palveli Emmaa, Duncan minua, mikä järjestelmä ei näyttänyt olevan neiti Woodille mieleen.

-Sinulla on sievä hattu, hän sanoi minulle herttaisesti, kun Chrissy etsi hyllystä kermanvärisiä kirjekuoria. -Onko se Stevensonilta? Hehän myivät vanhaa mallistoa puoleen hintaan.

Duncan irvisti minulle kääriessään ostamaani sanakirjaa paperiin. Pidämme Emmasta yhtä paljon.

-Ei, minun hattuni on Jennersin uutta mallistoa, ilmoitin hymyillen. Se on totta; Isoäiti osti hatun minulle myöhästyneenä syntymäpäivälahjana. Muuten en uskaltaisi varmaan edes avata Jennersin ovea. -Sinä taisit käydä Stevensonilla? Minulla oli tuollainen hattu viime talvena, kuten ehkä muistat.

Emma nykäisi niskojaan, maksoi kirjekuorensa ja katosi sitten jättäen meidät nauramaan. On merkillistä, etteivät toiset ihmiset tahdo, että heistä pidettäisiin."

Marraskuun 10. päivänä
"Talvi tekee tuloaan. Lunta ei vielä ole, mutta aamuisin koulumatkalla pakkanen puree nenämme punaisiksi. Tunnen itseni toivottoman paksuksi flanellisissa alusvaatteissa. Jos sitä olisi syntynyt jollekin Tyynenmeren saarelle ja pukeutunut vain kangaskaitaleeseen koko ikänsä!

Minun kai pitäisi nyt punastua."

Marraskuun 15. päivänä
"Joulunäytelmää harjoiteltiin tänään tuntien jälkeen. Koska en ole roolissa, yritin luikkia kotiin. Grace MacMartin kuitenkin pyydysti minut ovella ja kysyi, joko olen kirjoittanut runon.

-Varjelkoon, en, huudahdin. -Kuukauden kuluttua alan ajatella asiaa.

-Muta meidän täytyy tietää runon pituus, Grace selitti. -Ohjelma saa olla vain tunnin mittainen, ja jos runosi on kovin pitkä, on osa musiikista jätettävä pois.

-Ettekö voi jättää minua pois? ehdotin.

-Emme, sitä yleisö ei ikinä antaisi anteeksi. Lupaa nyt, että mietit sitä runoa!

Lupasin, kun en muutakaan voinut. Ja tämän illan olen istunut pöytäni ääressä ja pureskellut kynänpäätä. Runo ei tule - sitä ei 'anneta' minulle nyt. Rosie kävi tuomassa pöydälleni rautatammen oksia ja kynttilän luomaan tunnelmaa, mutta taidan luovuttaa tältä illalta. En tahdo lausua mitään väkisin työstettyä."

Marraskuun 20. päivänä
"On vapaapäivä ja Queensferryn ranta on avattu. Aamulla siis Rosie ja minä haimme Miriam-tyttösen, vaunujen katolle nostettiin joutsenelta näyttävä pulkka, ja niine hyvinemme ajoimme Queensferryyn.

Voi, kuinka hauskaa meillä oli! Luistelimme ja työnsimme Miriam-tyttöstä pulkassa ja hassuttelimme saadaksemme hänet kikattamaan.

Sitten D. Fleming ilmestyi jäälle.

Kuka oli kielinyt? Rosie vannoi syyttömyyttä. Päättelimme, että vanha rouva Somerville oli kertonut asiasta Moira Flemingille ja tämä taas Duncanille.

Miriam ihastui Duncaniin, ja tietysti meidän piti yrittää olla kohteliaita, vaikka ainakin minä olisin mieluiten luistellut vain 'tyttöjen kesken'. Mutta toisaalta Duncanin ansiosta Miriam pääsi juomaan kuumaa kaakaota paviljongissa - sinne ei voi mennä pyörätuolilla, emmekä me Rosien kanssa olisi varmaan jaksaneet kantaa häntä portaita ylös. Lopuksi Duncan auttoi pakkaamaan sekä Miriamin että pulkan takaisin vaunuihin. Tarjosimme hänelle kyytiä kotiin, mutta hän sanoi tulleensa jonkun toverinsa kanssa.

Miriam oli lopen uupunut ja peittelin hänet vaunuissa lampaantaljan alle. Kun käännyin, näin Duncanin katsovan minua tavalla, jota en halua edes tarkemmin selittää. Tunsin punastuvani ja vaistomaisesti läimäytin vaunujen oven kiinni, vaikka Duncanin täytyi sen takia hypähtää taaksepäin välttyäkseen joutumasta väliin.

Kotimatkalla Rosie moitti minua. Olen kuulemma yliherkkä. Joskus minusta tuntuu, ettei edes paras ystäväni ymmärrä minua."

Marraskuun 25. päivänä
"Olen vihdoinkin kirjoittanut joulurunoni. Se tosiaan annettiin minulle - olin kävelemässä Jerryn kanssa, kun äkkiä näin paperikaupan ikkunassa ihastuttavan kortin. Siinä enkeli laskeutui taivaasta mukanaan korillinen tähtiä, joita hän levitti maan päälle. Pyysin Jerryä odottamaan, juoksin ostamaan kortin ja sitten kirjoitin runoni puiston penkillä viidessä minuutissa.

-Sinä olet se enkeli, Jerry sanoi tarpeettoman lempeästi jättäessään hyvästejä Brodien ovella.

-Voi, älä ole tyhmä, mumisin. Oloni oli raukea kuten aina, kun olen luonut jotakin. -Kauniita unia!

-Samoin - jouluenkeli.

Miten tyhmiä 'vahvemmat astiat' ovatkaan!"


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti