lauantai 2. elokuuta 2008

4. luku: Riita

Betty ei ollut milloinkaan kokenut niin ikävää aikaa kuin tuo herra Kennedyn puhuttelua seuarnnut. Hän oli loukkaantunut Duncaniin eikä tahtonut tavata tätä, ja äyski Jerryllekin, kun tämä löi laimin lukujaan vahvistaakseen asemiaan ajeluilla ja suurilla suklaarasioilla, kun kilpailija oli poissa pelistä.

-Voisit sinä nyt ainakin puhua Duncanille, Rosie sanoi eräänä lokakuisena iltana. Aurinko oli laskemassa, suuri sivellin oli maalannut karmiininpunaisen raidan horisonttiin ja koko Pohjolan Ateena vaipui hiljalleen yön pehmeään syliin. Isoäiti oli mennyt ompeluseuraan ja tytöt istuivat kirjaston takan edessä syömässä pähkinöitä. Bettyllä oli ollut geometrian kirjoitus eikä hän puhunut paljon; tehtävät olivat menneet päin mäntyä.

-Et sinä voi lopun ikääsi tulla kotiin sivukujia pitkin vain vältelläksesi häntä, Rosie jatkoi.

Betyt ei vastannut. Hän tuijotti tuleen, heilutteli pähkinäsaksia sormissaan ja mietti kolmioita pitääkseen erään hymyn poissa mielestään.

-Kuule nyt, sinä olet tyhmä! Rosien ääni oli jo vihainen. -Jos herra Kennedy luulee teidän olevan menossa vihillle, niin se on hänen asiansa!

-Duncanin ei olisi tarvinnut jättää häntä siihen uskoon. Betty laski pähkinäsakset pöydälle. -Voikohan tasasivuisen kolmion pinta-alan laskea niin kuin minä sen tein?

-Anna kolmioiden olla. Voithan mennä itse selvittämään asian herra Kennedylle ja olla taas kuin normaalit ihmiset!

-En tahdo tehdä itseäni naurettavaksi. Herra Fleming saa selvittää itse omat sotkunsa. Bettyn silmissä oli pilke, joka kertoi, ettei hän aikonut muuttaa mieltään.

Ovikello kilahti. Hetken kuluttua Peggy ilmestyi kynnykselle pitkulainen laatikko käsissään.

-Tämä tuotiin Betty-neidille, hän sanoi.

Tyttö näytti virkistyvän, avasi laatikon ja veti silkkipaperit pois. Kirjastoon tulvahti kielojen tuoksu.

-Keneltä ne ovat? Rosie tärisi jännityksestä.

Betty vilkaisi korttia, sittten hän äkkiä paiskasi kukat tuleen ja juoksi omaan huoneeseensa.

-Bet Stewart! Rosie huusi hänen peräänsä ja yritti pelastaa kukkia liekeistä. -Tiedätkö sinä, mitä kielot maksavat lokakuussa!

-Keneltä ne olivat? Peggy kysyi ällistyneenä.

-Ilmeisesti Duncan Flemingiltä. Rosie poimi maasta kultareunaisen kortin. -"Anna anteeksi, Sappho. En voi elää ilman hymyäsi. D.F." Poikaparka, kun Betty on toulla tuulella, ei pelkkä kukkakimppu auta.

-Mitä nyt tehdään?

-Annetaan hänen vain olla. Ja kuule, ei puhuta tästä isoäidille. Minä tulen auttamaan sinua tiskeissä. Rosie sujautti kortin vyöhönsä, työnsi kätensä Peggyn kainaloon ja liverteli iloisesti, mutta sisimmässään toivoi voivansa tukistaa Bettyä. Oliko tämän pakko kiukutella niin kauheasti!

Seuraavalla viikolla Jerry Oag pyysi Bettyä lausumaan yliopiston juhlassa.

-Se on isänmaallinen tilaisuus, hän kertoi saattaessaan tyttöä Lime Housesta tiistai-iltana. Duncania ei talon portilla enää näkynyt. -Ja professori Haig ehdotti, että lausuisit Scottia tai Burnsia. Sinähän tunnet professorin?

-Tunnen, tapasimme Emma Woodin kutsuilla vuosi sitten.

-Ja sinä tulet? Jerryn sinisissä silmissä oli kerjäävä ilme. -Mielestäni tarvitset vähän virkistystä.

-Olkoon menneeksi, Betty hymähti.

-Mainiota! Siis sunnuntaina kello viisitoista. Haen sinut puolelta.

Betty nyökkäsi, jätti hyvästit ja painoi väsyneesti soittokellon nappia. Miriam-tyttönen oli kysynyt, miksi hän oli surullinen, ja päätä särki kahden tunnin väkinäisen hymyn jälkeen. Ehkä oli hyväkin saada vähän vaihtelua - hän voisi lausua Robert Brucen puheen sotajoukolleen ennen Bannockburnin taistelua. Isoäiti oli sanonut, että Burns itse taputtaisi käsiään jos kuulisi, kun hän oli lausunut sen eräänä iltana.

Sunnuntaina Rosie auttoi Bettyä pukeutumaan taivaansiniseen satiinipukuun, kampasi tämän hiukset ja lainasi oman hopeisen medaljonkinsa.

-Olet suloinen, hän vihdoin ilmoitti. -Saat nähdä, että naiset itkevät virtoja kun lausut.

-Toivottavasti he eivät ainakaan naura. Hymykuopat kovertuivat pitkästä aikaa Bettyn poskiiin. -Se on sentään hieno tilaisuus.

-Ja sinä lausut kuin enkeli. Joko se on Jerry? Tässä viittasi ja hansikkaasi. Otatko runon konseptin?

-En, se vain sekoittaisi minua. Voi rakkaani, rukoile että se menee hyvin! Betty puristi Rosien käsivartta.

-Se menee, varmasti. Rosie suuteli häntä ja avasi oven halliin.

Jeryr oli ottanut vaunut, ja hetken kuluttua he jo astuivatkin sisään yliopiston ovista.

-Pukuhuone on vasemmalla, Jerry neuvoi. -Sieltä pääsee suoraan näyttämölle.

-Milloin minun vuoroni on? Betty kysyi koettaen hillitä pamppailevaa sydäntään.

-Heti kuoron jälkeen. Älä pelkää, ethän? Jerry puristi äkkiä Bettyn kättä lujasti.

Bettylle ei jäänyt minkäänlaista mielikuvaa kuoron laulusta. Hän istui pukuhuoneessa turtana kauhusta muiden esiintyjien seassa. Kun ilmoitettiin, että "nuori lupaava kirjoittaja" Beatrice Stewart esittäisi lausuntaa, hän nousi ja astui kolme rappusta näyttämölle.

Suuri juhlasali kylpi valossa. Keskivaiheilla istuivat Isoäiti ja Rosie, edempänä sekä Alison Somerville että hänen anoppinsa, ja - voi kauhua! Duncan Flemingin punainen tukka loisti toiseksi etummaisessa rivissä! Betty sulki silmänsä. Tietysti, olihan hänen nimensä mainittu kaupungille levitetyissä ohjelmissa!

Onneksi Jerryn rohkaisevat siniset silmät tuijottivat häntä Duncanin olkapään yli. Ja Duncan oli inhottava roisto. Betty katsoi Jerryyn ja alkoi lausua.

Rosie oli ollut oikeassa. Naiset itkivät virtoja. Eikä kenellekään koko suuressa salissa jäänyt epäselväksi se, etteikö neiti Stewart olisi lausunut nimenomaan eräälle nuorelle ylioppilaalle.

Tyttö ei itse edes tajunnut runon loppuneen, ennen kuin raikuvat aplodit herättivät hänet. Hän oli kyllä katsonut Jerryyn, mutta seissyt sotajoukon edessä Bannockburnissa koko Skotlannin kohtalo hartioillaan, ja tunsi nyt päänsä olevan hieman sekaisin.

Betty aikoi pujahtaa tiehensä pukuhuoneen kautta, mutta eräs kuorolaisista työnsi hänet takaisin, ja muuan naisopiskelija toi hänelle kimpun ruusuja. Hymyiltyään ja niiattuaan tyttö lopulta sai mennä, mutta hän oli ehtinyt huomata, ettei Duncan taputtanut, vaan istui hiljaa julma ilme kasvoillaan.

Kun ohjelma oli lopussa, alkoi kestitys. Jerry antoi Bettyn kukat naulakonhoitajalle pantaviksi maljakkoon lähtöön asti ja vei tämän sitten ruokasaliin.

-Voi Bet, se oli hurmaavaa! Rosie puristi hänen käsivarttaan.

-Niin, kultaseni, onnistuit mainiosti. Isoäiti hymyili.

-Todella viehättävää, neiti Stewart. Se oli seminaarin johtaja.

Herra Kennedy ilmestyi myös jostakin kiittelemään Bettyä ja rypisti kulmiaan nähdessään Jerryn, mutta Isoäiti pelasti tilanteen pyytämällä maisteria tuomaan hänelle teetä.

-Olit kuin enkeli, Jerry sanoi hiljaa hiedän istuutuessaan sivupöytään. -Tiedätkö, minä...

Betty vavahti. Hän oli kohdannut Duncanin silmät ihmisten seasta. Tämän katseessa oli ollut sekä surua että halveksuntaa. Mutta Bettynhän asia oli halveksia tätä!

-Eikö kakku olekin herkullista? hän kysäisi nopeasti.

Jerry myönsi, vaikka hänestä tuntuikin siltä, kuin Betty olisi tahtonut vaihtaa puheenaihetta.

Maanantaiaamuna Betty tunsi olonsa väsyneeksi ja haluttomaksi, eikä edes sanomalehti, joka kirjoitti "neiti Stewartin mukaansatempaavasta esitystavasta", parantanut hänen mielialaansa. Lisäksi vyö oli kateissa, puvun helmassa oli tahra, eikä tukka tahtonut asettua.

On valitettava tosiasia, että maailmassa on ikäviä, syksynharmaita päiviä. Yleensä niille ei voi mitään, on vain paras koettaa kestää iltaan saakka. Mutta juuri harmaina päivinä ei kärsivällisyys tahdo riittää.

Rosien tunnit alkoivat myöhemmin, ja Betty myöhästyi omalta ensimmäiseltä tunniltaan laahustettuaan liian hitaasti. Neiti Balfour teki hänelle muutamia pisteliäitä huomautuksia ja palautti vihdoin geometrian kirjoitukset. Bettyn paperi oli täynnä punaisia pukkeja. Hän sai ala-arvoisen.

Rosie kirjoitti aamupäivällä kahden tunnin ainetta, joten Betty kulki välitunnilla muutaman oman vuosikurssinsa tytön kanssa. Nämä olivat lukeneet lehden kirjoituksen juhlasta ja olivat haltioissaan, mutta Betty vain hymyili hajamielisesti. Englannintunnilla tyttö tuskin kuunteli opetusta, ja kun historianopettaja piti heille pistokokeet, Betty kirjoitti Yhdysvaltojen ja Englannin taistelleen 30-vuotisessa sodassa.

-Luulin jo, ettei tämä päivä koskaan lopu, hän huokasi Rosielle heidän kävellessään iltapäivällä kotiin. -Minua lohduttaa vain yksi seikka - huominen ei voi olla ainakaan tämän kurjempi.

-Kaikki kääntyy paremmaksi, saatpa nähdä, Rosie sanoi. -Voi, katso noita leivoksia ikkunassa! Eikö osteta niitä iltapäiväteelle?

-Minun ei pitäisi, pukuni kiristää vyötäröltä... Riittävätkö rahamme?

He laskivat kukkaroidensa sisällön ja päättivät, ettei muutama leivos rasittaisi rahataloutta kovinkaan pahoin. Niinpä tytöt kohta jatkoivatkin matkaansa leivoslaatikko mukanaan.

-Vieraita, suhahti Peggy tullessaan avaamaan oven. -Vanha rouva Somerville ja vanha rouva Fleming.

-Fleming? toisti Betty kalveten.

-Niin, Duncan-herran isoäiti. Peggy näytti luonnottoman viattomalta.

-Minulla on päänsärkyä. Betty työnsi leivoslaatikon Rosielle ja meni omaan huoneeseensa.

-Kaikki ylämaalaiset ovat pähkähulluja, Rosie mutisi itsekseen ja meni saliin. -Hyvää iltapäivää!

-Päivää, lapsi kulta. Mary Somerville ojensi kätensä. -Missä Betty on? Rouva Fleming tapaisi hänet mielellään.

-Niin, sanoi hento vanha rouva, jonka tukka oli itsepäisen punainen, vaikka hänellä oli varmasti ikää yli seitsemänkymmentä vuotta. -Olen kuullut Duncanilta hänestä niin paljon, etten voinut enää hillitä uteliaisuuttani.

-Bettyllä on - päänsärkyä. Hänellä oli kovin raskas päivä. Rosie istuutui.

-Mutta täytyyhän hänen toki tulla tervehtimään, Isoäiti sanoi moittivasti. -Peggy, hae Betty-neiti tänne.

Hetken kuluttua tyttö ilmestyi ovelle. Hän tervehti rouva Somervilleä sydämellisessti ja yritti selvitä rouva Flemingistä hyvin nopeasti, mutta vanhus pitikin lujasti kiinni pienestä valkoisesta kädestä omassaan.

-Vai siinä te nyt olette, hän sanoi hymyillen. -Ja juuri niin herttaisena kuin Duncan on kertonut - oh, hän puhuu teistä kuin ilmestyksestä!

Betty punastui ja mumisi: -Kovin ystävällistä.

-Niin, hän sanoo, että olette maialman suloisin tyttö. Voiko siitä päätellä jotakin? Harmaat silmät, juuri samanlaiset kuin Duncanilla, tuikahtivat. Rouva Fleming tiesi - ja nyt hän esiintyi rauhanhierojana. Sehän oli raivostuttavaa!

-Betty on kovin herttainen, rouva Somerville sanoi ja nyökäytti päätään. -Tietäisitpä miten hulluna Roderickin Miriam-tyttönen on häneen.

Rouva Fleming nyökkäsi, ja Betty oli kuulevinaan hänen mutisevan:

-Olen aina toivonut sukuun ylämaalaista verta.

Samassa Peggy kuitenkin toi sisään ten ja leivokset, ja keskustelu kääntyi vaarattomammille urille. Mutta Betty tunsi koko ajan, miten rouva Fleming tarkkaili häntä. Ja kun Isoäiti ja Mary Somerville olivat syventyneet puhumaan kirjailutöistään, Moira Fleming siirtyi Bettyn viereen ja sanoi vakavasti:

-Kuulkaahan, minä aion olla nyt hyvin tungetteleva. Ettekö voisi antaa pojanpojalleni anteeksi tämän typeryyttä?

-Pitäisikö minun? Betty kysyi vastaan.

-Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, sanoi rouva Fleming. -Niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Eikö Duncan saa tulla sovintokäynnille? Te ette tiedä, miten onneton hän on.

Onko kukaan koskaan voinut vastustaa vanhusta, jolla on tulipunainen tukka ja vilkkaat harmaat silmät? Betty huokasi.

-Tulkoon nyt sitten, hän sanoi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti