sunnuntai 31. elokuuta 2008

33. luku: Vieraita

-Meillä alkaa olla kiire, David sanoi hyväntuulisesti. Hän istui kuistin kaiteella ja söi herneitä sitä mukaa kuin Betty silpoi niitä. -John ja Annie ovat kiilanneet sinun edellesi, ja ellen pidä varaani, Jennie kihlataan alta aikayksikön.

Betty nauroi. Hän oli alkanut viihtyä Davyn seurassa paremmin kuin ennen - tämä oli ollut opissa Will-sedän luona viime vuoden Johnin seurana, ja liika penikkamaisuus oli alkanut kadota lähes 18-vuotiaasta nuorukaisesta. Davy oli kaksoissisarensa kaltainen, varhaiskypsä mutta iloinen luonteeltaan.

-Sinun Duncanisi on saamaton ihminen, muuta en voi sanoa, David jatkoi. -Karata nyt Amerikkaan, kun voisi päästä kanssasi naimisiin!

-Vaikene, ole hiljaa.

-Ihan totta, Bet, eikö hän ole kosinut sinua? Olisihan noloa jäädä vanhaksipiiaksi.

-Ei siinä ole mitään noloa. Kuka on sanonut, että Duncan kosisi? Betty oli mielessään kiitollinen siitä, etteivät nuoremmat sisarukset tienneet kaikkea vuosien varrella tapahtunutta - mutta toisaalta heidän kysymyksiään oli välillä vaikea kierrellä.

-Tajuaahan tuon nyt sanomattakin. Joko Johnnie muuten lähti Fort Williamiin? David vaihtoi vikkelästi puheenaihetta huomatessaan, että sisar alkoi osoittaa hermostumisen oireita.

-Jo, junahan vihelsi jo puoli tuntia sitten. Millainen tämä Lilllian on? John ei osaa kertoa rehellisesti, hän sekoittaa yhteen Mona Lisan ja alttaritaulun enkelit ja tarjoaa sopan Lillian Constablena.

-Nätti tyttö, en minä muuta tiedä. Ei liian kanamainenkaan, juttelimme muutaman kerran viime talvena.

Betty nyökkäsi tyytyväisenä. Lillian Constable oli tulossa seuraneitinsä kanssa tapaamaan Stewarteja ja olemaan läsnä Annien kihlajaisissa. Silpoessaan herneitä Betty piti koko ajan silmällä tietä - hänen piti lennättää herneet keittiöön ja esiliina komeroon ja olla valmiina ottamaan vieraita vastaan heti, kun vaunut näkyisivät tiellä.

-Typerää matkustaa seuraneidin kanssa, David jatkoi pohdintaansa Lillianista. -Mutta ukko Constable pelkää kuollakseen, että hänen kultakimpaleelleen tapahtuu jotakin.

-Jumalan kiitos me emme ole rikkaita. Nyt he tulevat! Betty nousi ja kiiruhti keittiöön. -Äiti!

Kun John hetkeä myöhemmin auttoi Lillianin ja neiti Cromptonin alas vaunuista, Kuusikukkulan perhe oli valmiina ottamaan heidät vastaan. Lillian oli suloinen mustaa tukkaa ja silmiä korostavassa valkoisessa puvussaan, jonka laskokset ja poimut myötäilivät solakkaa vartaloa, ja hän tervehti tuomaria ja Cathy-rouvaa ystävällisesti. Antaessaan kättä Bettyllle tytön silmät laajenivat kunnioituksesta - myöhemmin hän kertoi lukeneensa Liljalaakson Joannan jo viidesti.

Neiti Crompton oli neiti Constablen täysi vastakohta. Oikeastaan hänen etunimensä oli Gertrud, mutta suurena ranskalaisuuden ihailijana hän kirjoitti sen Gertrude, ja oli onnistunut pilaamaan puhetapansa koettamalla lausua englantia ranskalaisella korostuksella. Lisäksi Gertrude-neiti inhosi Skotlantia ja erikoisesti sen maaseutua, eikä olisi milloinkaan tullut töihin Constableille, ellei Lillianin äiti nyt sentään olisi ollut lordi Strathfordin tytär.

Lillian vaikutti hyvin ujolta. Hän tarttui Johnin käteen eikä puhunut tervehdyksien jälkeen paljonkaan, ellei häneltä kysytty. Mutta Betty tarttui toiseen hentoon kätöseen, vei vieraan sisään ja rupatteli koko ajan niin, että lopuksi Lillian unohti olla arka.

-Täällä on niin suloista, hän huokasi sinä iltana, kun tytöt kävelivät Keijulehdossa Gertrude-neidin rämpiessä huonotuulisena heidän perässään. Betty oli vienyt vieraan Sellorin taloon, ja pikku Rosemary oli antanut Lillianin suudellakin itseään. -John puhuu aina Kuusikukkulasta ja saa täältä yhtä mittaa kirjeitä - minä olin viime talvena oikein mustasukkainen teille. Mutta en ole enää, kuska tunnen kaikki nyt. Eliza on loistava!

Betty nauroi, sillä Eliza oli osoittanut harvinaista luottamusta tuomalla Lillianille kimpun kehäkukkia, jotka hikisissä käsissä kostuneina sotkivat tämän valkoisen puvun.

-John pitää sinusta hirveästi - hän oli aivan onneton vuosi sitten, kun isäsi...

-Isä on pohjimmiltaan kiltti, Lillian vakuutti. -En voi koskaan kiittää sinua kylliksi siitä, että taoit häneen järkeä! Nyt hän on alkanut suosia Johnia. Tiedätkö, Betty, minun täytyy myöntää, että hai aluksi Johnnien seuraa vain siksi, että hän on sinun veljesi. Mutta sitten tutustuimme paremmin ja minä - minä rakastuin päätä pahkaa. Lillian punastui.

-Tuo on minulle hyvin imartelevaa.

-Gertrude-neitikin pitää kertomuksistasi, Lillian kuiskasi. -Ja se on paljon.

Betty sai huomata, että se oli paljon. Yleensä Gertrude-neiti ei pitänyt mistään: ruoka oli liian raskasta, makuuhuoneessa oli kosteaa, maisema oli epätaiteellinen. Ja entä kihlajaiset! Oli hyvin epämuodikasta mennä kihloihin vanhemman miehen kanssa.

Betty nauroi salaa ja huolehti siitä, etteivät kihlajaisiin tuodut pikkulapset häirinneet neiti Cromptonia. Tunnelma olikin kotoinen: Flora soitti, tuomari ja Alan Davidson puhelivat vilkkaasti, ja edellinen oli niin hyvällä tuulella, ettei hermostunut Marian-tätiinkään.

Kihlajaispäivä oli kaunis - "tuskastuttavan kuuma", sanoi Gertrude-neiti - mutta sitä seuraavana, Bettyn syntymäpäivänä, sanoi. Betty oli sopinut äitinsä kanssa, ettei ketään suorastaan kutsuttaisi juhlimaan, sillä talo oli jo valmiiksi täynnä vieraita, joten sää ei haitannut.

-Miltä nyt tuntuu? Annie kysyi aamulla. Lähes koko suku oli laulanut oven takana Geordien ja Meggien hihkuessa säestykseksi, ja sitten Effie oli tuonut sisään aamiaistarjottimen. Se oli painava hänen reumatismisille käsilleen, mutta hän ei halunnut kuullakaan siitä, että joku muu tarjoaisi Bettylle aamiaista tämän kahdentenakymmenentenäensimmäisenä syntymäpäivänä. Nyt Betty popsi paahtoleipää ja nauroi Annien uteliaisuudelle.

-Tuntuu siltä, että neljän vuoden kuluttua olen vanhapiika.

-Bet!

-Ei kaksikymmentäyksi vuotta ole mitään merkillistä. Miltä tuntuu olla kihloissa?

Annie hymyili.

-Ainakin tuntuu hassulta, että menen vielä kouluun. Mutta ehkä ensi vuosi on vain hyväksi.

-Äläkä yritä jättää uskonnonläksyäsi lukematta vain siksi, että sulhasesi on pappi, Betty varoitti ja joi teekuppinsa tyhjäksi. -Nyt ylös, en tahdo hukata tätä päivää! Lillian lähtee illalla, ja meillä on vielä paljon puhuttavaa.

-Joko Johnnie on kosinut häntä?

-Minä kysyin sitä eilen, Betty tunnusti penkoessaan kaapistaan sinistä pukua, jota oli käyttänyt valmistujaisjuhlassa. -Lillian sanoi, että hän vasta vihjailee. Mutta ehkä saamme toiset kihlajaiset jouluksi.

Kurjan sään vuoksi talon asukkaat viettivät päivänsä salissa. Betty sai syntymäpäiväpöytänsä - jopa Gertrude-neiti oli lahjoittanut paketillisen hiusneuloja - ja sitten puhuttiin ja naurettiin paljon, Marian-tätikin hymyili muutaman kerran.

Betty kyllä jutteli mukavia, mutta samalla hän kuunteli tarkasti, soisiko puhelin, ja juoksi Jennietä vastaan, kun tämä palasi sateenvarjoineen postista.

Rosielta tuli kirje, samoin Sarahilta; Jessie lähetti kortin ja Daisy soitti iltapäivällä. Isoäiti oli kirjoittanut onnittelunsa Rosien kirjeen loppuun.

Ei mitään Chrissyltä, ei mitään Duncanilta. Betty huokasi ja heitti postinsa huolimattomasti hallin pöydälle. Olivatko he tosiaan suuttuneet häneen? Eikä asiaa parantanut se, että Lillian vielä ennen lähtöään ylisti Rod Wishartin hullunkurisuutta ja Gertrude-neiti ilmoitti:

-Mautonta huumoria - ehdottoman skotlantilaista kylläkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti