torstai 28. elokuuta 2008

30. luku: Kritiikkiä

-Ajatella, etten minä ole nähnyt sinun naamaasi kokonaiseen vuoteen, Rosie Wardlaw huoahti. -Sitäpaitsi kirjeesi ovat olleet lyhyitä kuin - kuin Nannyn tukka!

-Minulla on ollut kaikenlaista puuhaa, Betty hymyili. Rosie oli tullut Kuusikukkulalle viettääkseen siellä kaksi viikkoa, ja tytöt istuivat Keijulehdossa puiden siimeksessä.

-Niin, kieltämättä kirjan kirjoittaminen vie aikaa! Voi tavaton, että minä nauroin sitä lukiessani. Mutta oliko sinun pakko tehdä minusta sellainen täydellisyys?

-Sehän sinä olet. Sarah kirjoitti, että sinut on kuvattu kaikkein parhaiten.

-Mitä perheesi sanoi?

-Lapset riemuitsevat ja isä ja äiti koettavat estää minua ylpistymästä. Longin väkeä en ole vielä juuri nähnyt, heidän mielipiteitään vähän pelkään, vaikka sekoitinkin heidän hahmonsa niin ettei ketään voi suoraan tunnistaa.

-Enkä minä usko, että he voivat loukkaantua noin hauskasta kerrontatavasta. Sinulla on luontaiset taipumukset huumoriin. Isoäiti iloitsee jo etukäteen siitä, että tulet Edinburghiin.

Betty asetti hattunsa päänaluseksi ja oikaisi itsensä pehmeälle nurmelle.

-Entä sinä? hän kysyi. -Jatkatko opettamista Aberdeenissä?

-Minä - en tiedä. Saisin kyllä jatkaa, ja koulu on mukava, mutta... Esiinnyin talvella muutamassa konsertissa ja sain niin rohkaisevat arvostelut, että... Olen ajatellut ryhtyä laulajattareksi.

Betty pompahti taas istumaan.

-Sinä? Voi Rosie, sehän on ihanaa!

-Isoäiti on puolellani, hänhän ei aikanaan saanut ruveta näyttelijättäreksi vaikka olisi tahtonut, ja luulen, että hän taivuttaa isän ja äidin. Minullahan on kuitenkin ammattitutkinto, ellei taiteilijan ura onnistukaan. Kuulostaako se sinun mielestäsi kauhean suuruudenhullulta? Rosie kysyi arasti.

-Rakas ystävä, ei! Se kuulostaa suurenmoiselta! Ja minä tiedän, että sinusta tulee vielä kuuluisa.

-Sitä minä en voi sanoa, mutta olen aina tahtonut laulaa. Harmi, ettei Duncan tulekaan takaisin vielä. Hänestä sinulla olisi ollut seuraa ensi talvena. Minä alan luultavasti ottaa laulutunteja, joten en ehkä ehdi kirjoittaa kovin usein. Isoäiti lupasi maksaa ne.

-Kuuletko, Eliza soittaa gong-gongia, on teeaika. Betty nousi. Edes Rosielle hän ei tahtonut näyttää typerää pettymystään.

Illalla Rosie pesi tukkansa, ja niin Betty meni kirjastoon äitinsä luo. Cathy-rouvalla oli lahja lukea ja tehdä käsitöitä yhtä aikaa; hän väitti lukeneensa Dantea neuloessaan nuttua vauvalle, joka sitten syntymänsä jälkeen kastettiin Beatriceksi. Nyt äiti parsi Davidin sukkia. Avoin kirja pöydällä hänen edessään oli Liljalaakson Joanna.

Betty istui nojatuoliin ikkunan luo. Alaruutu oli auki, ja lämmintä päivää seuranneen viileän illan tuoksuva tuuli hyväili hänen niskakiharoitaan.

-Pidätkö siitä? tyttö lopulta kysyi. Hän tahtoi kuulla perheensä mielipiteen, se ainakin olisi rehellinen. Lehtien kriitikot olivat niin monta mieltä - tosin herra Stone oli ylistänyt Joannaa artikkelissaan niin, että Betty oli nukkunut kaksi yötä Sarahin lähettämä lehtileike tyynynsä alla.

-Pidänhän minä. Cathy-rouva sai reiän umpeen ja päätteli langan. -Joanna on oikein hauska sankaritar. Mutta...

-Mutta mitä?

-Kuka on Rod Wishartin esikuva?

Betty tunsi harmikseen punastuvansa.

-Äh, ei heillä ole esikuvia! Vaikka otin Rodiin joitakin piirteitä Duncanista...

-Minä huomasin sen. Mutta en ole ollenkaan iloinen. Sinä teet julmaa pilaa, kultaseni.

-Minäkö!

-Kuuntelehan. Rouva Stewart selasi kirjaa taaksepäin ja luki sitten ääneen: -Joanna katsoi Rodia pieni hymy huulillaan. Hän ei voinut käsittää, miten täysikasvuinen ihminen saattoi käyttäytyä noin typerästi. Vaikka toisaalta - jos mies noin varauksetta palvoi naista, ei hän voinut ollakaan täysijärkinen.

Betty tuijotti käsiään. Tuo kuulosti rumalta luettuna, kyllä hän sen tajusi, mutta mutisi kuitenkin:

-Monet arvostelijat ovat sanoneet, että Rod on kirjan hauskin hahmo.

-Niin sanoisin minäkin, jos olisit keksinyt hänet omasta päästäsi - jos häntä ei voisi tunnistaa keneksikään todella eläväksi ihmiseksi. Mutta vaikka kuinka väität, ettet ole ottanut henkilöitä suoraan elävästä elämästä, tuntee jokainen Duncanin tuttavapiiriin kuuluva hänet kirjasta. Ja sinä teet pilaa hänestä! Mitä luulet Duncanin itsensä ajattelevan tästä?

-En tiedä - hän ei ole kirjoittanut.

-Sitä minä en ihmettele. Osaat kertoa varsin hauskasti, kultaseni, mutta nauru ei koskaan saisi haavoittaa toista.

-Luuletko, että Duncan on suuttuntu? Betty kysyi hädissään.

-Ehkä hänellä on enemmän huumorintajua kuin minulla, Cathy-rouva sanoi, ja nyt hän hymyili. -Älä nyt näytä noin surkealta - jos aiot kirjoittaa kirjoja, sinun on kestettävä lukijoiden mielipide niistä.

Betty irvisti. Kuten kaikki aloittelevat kirjaillijat, hän piti vain mieluisasta totuudesta. Mitä Duncan mahtoi ajatella? Ja Chrissy? Tyttö värisi vähän. Ehkä kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä Rosien kanssa siitä, ettei hauskasta kuvauksesta voinut suuttua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti