perjantai 1. elokuuta 2008

3. luku: Bettyn säädyttömyys

Kaikkeen tottuu, ja vähitellen Bettykin tottui siihen, että Duncan odotti häntä seminaarin portilla jokaisena sellaisena iltapäivänä, jolloin hänen tuntinsa loppuivat aiemmin tai myöhemmin kuin Rosien. Aluksi se kiusasi häntä, varsinkin kun muut ensimmäisen vuosikurssin tytöt kehittelivät heistä romanttisia tarinoita. Mutta pian asia muuttui luonnolliseksi, ja Betty oli pettynyt, jos Duncanilla olikin kiireitä eikä hän ehtinyt saattamaan.

Gerald Oag ei suinkaan pitänyt tästä järjestelystä. Mutta hänellä oli usein luentoja silloin, kun Bettyn tunnit loppuivat, ja Duncan taas saattoi piipahtaa hetkeksi kaupungille milloin vain nyt, kun Chrissy oli kaupassa.

Myöskään seminaarin uskonnonopettaja ei hyväksynyt seurustelua nuorten miesten kanssa. Hän oli ankara presbyteeri, jonka Jumala ei armoa tuntenut, ja jonka tunnit siksi ahdistivat Bettyä. Hänelle Jumala oli aina ollut lempeä ja hyvä Isä, ei julma tuomari.

-Kuulkaahan, neiti Stewart, sanoi herra Kennedy eräänä iltapäivänä, kun Betty kiiruhti hänen pöytänsä ohi uskonnontunnin jälkeen. -Haluaisin puhua kanssanne.

Tyttö pysähtyi vastentahtoisesti. Ulkona sataa tihuuttti, eikä hän tahtonut Duncanin kastuvan.

Herra Kennedy odotti, kunnes sali oli tyhjä, sitten hän kumartui pöytänsä yli ja pyysi vakavasti:

-Kertokaahan nyt minulle, millaista elämää oikein vietätte.

-Elämää? Bettyn silmät laajenivat. -Aivan tavallista, tietysti.

-Kunnon tyttö ei koskaan sallisi miehen koskea itseensä.

-Mutta... enhän minä salli!

-Muuan nuori mies odottaa teitä useita kertoja viikossa, kantaa kirjojanne ja pitelee kättänne käsivarrellaan. Olen sitä mieltä, ettei se ole soveliasta. Niin niin, herra Kennedy huitaisi kärsimättömästi kädellään, kun Betty avasi suunsa, -yksi hairahdus voitaisiin toki ymmärtää. Mutta kun se jatkuu ja jatkuu...

-Ei kai ole mitään pahaa siinä, että pidän kättäni hänen käsivarrellaan, huudahti Betty, eikä tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. -Kaikkihan niin tekevät!

Herra Kennedy huokasi.

-Tämä aika on paha, hän sanoi ja pyöritti päätään. -Mutta on ikävä nähdä, ettette edes kadu. Katuva saa anteeksi, kun taas ylpeä...

-En minä ole ylpeä!

-Synnin kieltäminen ei auta. Herra Kennedy nousi. -Toivon, etteiminun tarvitse enää puhua asiasta.

Päästään pyörällä Betty haki takkinsa ja hattunsa ja meni ulos. Duncan virnisti iloisesti ja ojensi kätensä ottaakseen tytön kirjat.

Betty vilkaisi opettajainhuoneen ikkunaan ja näki herra Kennedyn tuijottavan heitä.

-Kuule, kannan nämä itse. Kerron kaikki heti kun pääsemme vähän matkan päähän.

Ällistynyt Duncan seurasi tyttöä. Kun he olivat kääntyneet kadunkulmasta, selitti Betty syyn tähän järjestelyyn.

-Mikä puritaani! Duncan puuskahti. -Meidän olisi pitänyt lähteä kävelemään kaulatusten ja näyttää hänelle pitkää nenää.

-Voi ei, se olisi vain pahentanut asiaa. Hän pitää minua huonona ja paatuneena, kun en tunnustanut olevani sellainen. Sinä et saa tulla enää minua vastaan. Bettyn ääni oli vakava.

-Odotan kadunkulmassa.

-Ei käy, hänhän voisi tulla siihen ennen minua, ja silloin nousisi meteli.

Duncan puri huultaan. He olivat tulleet Charlotte Squarelle ja hän jätti hyvästit Brodien ovella, mutta kehitteli mielessään suunnitelmaa. Sapphon säädyllisyyttä ei kukaan saanut epäillä.

Rosie ja Isoäiti pahastuivat herra Kennedyn käytöksestä ainakin yhtä paljon kuin Betty itse. Rosie oli valmis menemään vaikka heti opettajan kotiin sanomaan tälle suorat sanat; Isoäiti oli tyynempi, vaikka tunnustikin Andrew Kennedyn olevan ahdasmielisempi kuin hän oli luullut.

-Käsikoukussa kävelemisessä ei kukaan muu olisi ymmärtänyt nähdä mitään pahaa, hän hymähti. -Mutta nyt soitan Peggyä tuomaan meille teetä ja kermaleivoksia.

Betty ja Rosie rauhoittuivat hieman, sillä teellä ja leivoksilla on omituisen tyynnyttävä vaikutus jopa 19-vuotiaisiin neiteihin.

-Kielsin Duncania tulemasta enää portille, Betty kertoi heidän juodessaan. -Hän taisi pahoittaa mielensä.

-Johan tuosta enkelikin pahastuisi, puhisi Peggy, joka oli istunut pöytään Iosäidin pyynnöstä. -Jos meidän neidit eivät ole siivoja, niin sitten ei ole kukaan!

Betty nauroi ja huokasi ja sekoitti mietteissään teetään.

Seuraavana päivänä hän ja Rosie pääsivät kotiin yhtä aikaa, joten he laskeutuivat seminaarin toisesta kerroksesta iloisesti rupatellen. Emma Wood ja Anna Muir tulivat heidän takanaan kuiskutellen keskenään pisteliästä arvostelua Audrey Glencorniesta, jolla oli ollut sinä päivänä yllään vihreä hame sinisen puseron kanssa.

Äkkiä Rosien lause katkesi kesken ja hän nykäisi Bettyä hihasta.

-Katso!

Betty katsoi. Suuressa aulassa, joka oli jo tyhjentynyt oppilaista, seisoivat Duncan Fleming ja Andrew Kennedy. Jälkimmäinen näki tytöt ja tuli heidän luokseen.

-Olen pahoillani, neiti Stewart, hän sanoi. -En voinut aavistaa, että herra Flemingillä on vanhempienne lupa. Ettekä tekään kertonut, että asia on näin vakava. Viimeiseen lauseeseen sisältyi hienoinen moite.

-Vakava? Lupa? Betty seisoi kuin puulla päähän lyötynä. Kun herra Kennedy sitten oli mennyt heidän ohitseen opettajainhuoneeseen, hän juoksi Duncanin luo. -Duncan Fleming, mitä satuja sinä olet sepittänyt?

-Tule. Duncan veti hänet ovelle. -En ole sepittänyt mitään, mutta silti on parempi, etteivät ylimääräiset kuule. Hän mulkaisi Emmaa, jonka silmät näkyivät olevan putoamaisillaan päästä. -Ethän pahastu, Rosie?

-En toki. Rosie hymyili. Hän tiesi kyllä, että saisi myöhemmin kuulla kaiken.

Se, mitä Duncan Bettylle kertoi, järkytti tätä sydänjuuria myöten. Vai oli Duncanilla lupa "koettaa voittaa hänen kiintymyksensä" - eikä hän itse ollut tiennyt asiasta mitään!

-Sinun siveyspoliisisi uskoo nyt, että olemme sormuksia vaille kihloissa, sanoi Duncan nauraen huomaamatta Bettyn ilmettä, -eikä häntä häiritsisi, vaikka suutelisin sinua keskellä Princes Streetiä.

-Minä en ymmärrä sinun huumoriasi, Betty ilmoitti purevasti. -Me emme ole kihloissa, emme sormuksilla emmekä ilman, enkä tahdo muutenkaan pitää yllä valheellisia käsityksiä.

-Minä en valehdellut sanallakaan, Duncan vakuutti. -Hän itse käsitti asian niin.

-Se ei muuta asiaa. Hyvästi, eikä sinun tarvitse tulla huomenna. He olivat Brodien luona, ja Betty kiiruhti portaat ylös.

-Mutta Sappho...

Ovi läimähti kiinni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti