keskiviikko 27. elokuuta 2008

29. luku: Hyvästit Omenamäelle

New Yorkissa huhtik. 2. pnä
"Hyvä Sappho!

Suonet anteeksi sikamaisen viivyttelyni - kirjeesi saapui jo kuukausi sitten. Mutta olen ollut lennossa joka suuntaan ja niin täynnä uutta suunnitelmaani, että tuskin saan öisin unta.

Jään vielä vuodeksi Amerikkaan.

Älä nyt ala itkeä tai potkia tavaroita (niin kuin mielesi tietysti tekee, vai mitä?). Kotiin olen tästä jo kirjoittanut, mutta tuntuu jotenkin vaikealta kertoa asiasta Sinulle - olisi ollut niin hyvä tavata taas. Tämä on vain todennäköisesti ainoa mahdollisuuteni nähdä maailmaa, ja haluaisin käyttää sen hyväkseni. En nimittäin suinkaan aio homehtua enää Ison Omenan savunhajuisilla kaduilla. Ei, aion kiertää vähän tätä valtavaa mannerta.

Se kuulostaa uhkarohkealta, mutta osaan pitää varani. Tahdon tehdä työtä, ruumiillista työtä. Aluksi suunnistan Länteen, ehkä pääsen ruokapalkalla töihin jollekin farmille. Tuskinpa tämä suunnitelma uljuudellaan muita häikäisee, mutta minut se saa tärisemään malttamattomuudesta - Teddy-setä sanoo, että minun on pysyttävä kaupungissa, kunnes vuoden oppiaika on tullut täyteen, vasta sitten hän laskee minut vaeltamaan vapaasti. Jalkaisin, peukalokyydillä, 'jäniksenä' junassa - se sopisi Sinun mielikuvituksellesi!

Lopetan nyt, sää on liian kaunis. Pidä oppilaasi kurissa!
Tervehtien
Duncan"

Betty istui pöytänsä ääressä Omenamäen ullakkokamarissa ja tuijotti Duncanin pystyjä kirjaimia, kunnes ne tanssivat hänen silmissään. Kirje oli ollut päällimmäisenä pinossa, joka koostui hänelle pääsiäisloman aikana saapuneesta postista, ilkkunut kirjavine merkkeineen ja Amerikan postileimoineen. Niin, tietysti Duncan ansaitsi tuollaisen maailmankatseluvuoden, mutta... "Älä nyt ala itkeä"!

Betty huokasi ja taitteli kirjeen takaisin kuoreen. Oli paras unohtaa se ja tarttua Rosien viestiin, joka tuntui huokuvan ystävällisyyttä.

Viimeisenä pinossa oli ruskea kirjekuori, jonka kulmassa oli Skotlannin suurimman kustantamon nimi.

Betty tuijotti sitä hetken. "Neiti Beatrice Stewart", oli kuoreen kirjoitettu koneella, ja se oli ohut - siellä ei ollut palautettavaa käsikirjoitusta - tyttö sieppasi paperiveitsensä ja raastoi kuoren auki. Hänen helmaansa putosi kolme valkoista paperia ja maksumääräys.

Parahin neiti Stewart,
Suuri ilomme on ilmoittaa, että käsikirjoituksenne "Liljalaakson Joanna" on päätetty ottaa osaksi ensi kesän kustannusohjelmaamme. Ohessa seuraa maksumääräys tekijänpalkkion ennakosta. Kirjanne myynnistä maksetaan teille palkkiota oheisen kustannussopimuksen mukaan. Toivomme, että allekirjoitatte molemmat kappaleet ja palautatte toisen meille mahdollisimman pian. Iloitsemme alkavasta yhteistyöstämme.

Betty haukkoi henkeään ja tuijotti vuoroin kirjettä ja kustannussopimuksia ja maksumääräystä. Osaksi kustannusohjelmaa! Alkava yhteistyömme! Ei, tämän täytyi olla unta. Eihän mitenkään voinut olla mahdollista, että hänen ensimmäinen kirjansa menisi ensimmäisellä kustantajalla läpi! Mahtoiko maksumääräys olla aito?

Bettyn ensimmäinen ajatus oli tarttua kynään ja kirjoittaa heti Duncanille, mutta jokin pidätti hänen kättään. Duncan lähtisi kierrokselleen, tuskin kirja häntä edes kiinnostaisi - ja sitäpaitsi, Bettyhän voisi lähettää Joannansa Duncanille yllätyksenä kirjan ilmestyttyä.

Eikä hän kirjoittaisi asiasta kotiinsa, ei edes Rosielle. Se olisi salaisuus ja yllätys kaikille. Mutta lauantai-iltapäivänä hän matkustaisi Invernessiin lunastamaan maksumääräyksen.

Kevät kului. Betty lähetti hakemuksensa neiti Jamesonille ja koetti hoitaa työnsä Claymuirissa mahdollisimman hyvin siltä varalta, että joutuisikin palaamaan. Pikku Ruth Weilson oli muuttunut yhä iloisemmaksi ja avoimemmaksi. Hän oli herttainen puhtaassa pumpulipuvussaan, ja kun Betty toukokuussa järjesti koululla historiallisen kuvaelman, kaikki tahtoivat Ruthin esittävän Maria Stuartia.

-Minä melkein uskon, että näen vain unta, Ruth sanoi Bettylle eräänä päivän, kun he kulkivat yhdessä koulusta siihen tienristeykseen, josta erkani polku Ruthin kotiin. -Eiväthän kaikki voi olla minulle ystävällisiä!

Betty nauroi.

-Miksi ei? hän kysyi.

Ruth hypähti vesilammikon yli.

-Entinen opettajaneiti ei pitänyt minusta. Hän torui minua sellaisestakin, mitä en ollut tehnyt, ja joskus hän käski minut luokan eteen ja sanoi toisille, että olen likainen pikku tyttö, jonka kanssa kenenkään ei pidä olla.

-Hyvä Jumala!

-Ja isää hän moitti aina, Ruth jatkoi hiljaisemmalla äänellä. Mutta sitten hymy taas pulpahti esiin. Se oli hauska hymy, joka salamannopeasti valaisi kasvot ja sammui hitaasti kuin iltarusko. -Isä on niin muuttunut, neiti, kun hänellä on töitä! Eikä äiti enää itke öisin. Voi neiti, te olette ollut meille niin hyvä. Tulettehan te ensi syksynä takaisin?

-Niin, kultaseni, en tiedä - jos saan töitä Edinburghista, lähden sinne.

-Voi... Ruth pysähtyi tienristeykseen. -Kuinka ikävää!

-Eroaminen kuuluu elämään. Mutta minä voin kirjoittaa sinulle.

-Kirjoittaa? Ihanko oikeita kirjeitä?

-Ihan oikeita.

Ruth sulki hetkeksi silmänsä.

-Oikeita kirjeitä... hän kuiskasi.

Hämmästyksekseen Betty huomasi, että hänestä alkoi tuntua haikealta lähteä Claymuirista. Rouva MacVurichia hänen ei tosin tulisi ikävä, mutta lapset, MacConachiet, Catriona ja Tom - olihan hän nyt sentään elänyt heidän kanssaa melkein vuoden. Mutta ehkä häntä ei valittaisikaan Tiedon kunnaille.

Kesäkuussa Edinburghin Naisopistosta kuitenkin saapui kirje, jossa neiti Stewart toivotettiin tervetulleeksi uskonnonopettajan virkaan. Bettyä hymyilytti neiti Jamesonin muodollisuus: varmasti tämä vielä muisti Beatricen, joka oli joutunut puhutteluun istuttuaan kahvilassa nuoren miehen seurassa.

Se oli muutenkin hyvin kummallinen kesäkuu. Eräänä hämyisenä iltana Catriona pujahti ullakkohuoneeseen kertomaan, että Tom oli kosinut ja hän vastannut myöntävästi. Ja kun Omenamäellä oltiin vielä juhlatunnelmissa kihlauksen vuoksi, saapui Bettylle paketti, jossa olivat Liljalaakson Joannan tekijänkappaleet. Seuraavana iltana Bettyllä riitti puuhaa, kun hän kirjoitti omistuskirjoituksia ja pakkasi kirjojaan lähtemään kotiin, Rosielle, Duncanille ja Sarahille. Catriona ja Tom sekä MacConachiet saivat luonnollisesti omansa.

Kirja oli kaunis. Kannet olivat pehmeän siniharmaat, sivut kermanväriset, ja lukujen alussa oli ihastuttavat vinjetit. Ja sitä mainostettiin sanomalehdissä - tästä tosiseikasta Betty oli salaa hyvin ylpeä.

Kesäkuun viimeisenä päivänä hän piti elämänsä ensimmäisen tutkinnon, jota jännitti vähintään yhtä paljon kuin oppilaansa. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja Ruth Weilson valloitti kaikki kuvaelmassa, jota oli harjoiteltu koko kesäkuu.

"Niin minä suljin Claymuirin koulun oven viimeisen kerran", Betty kirjoitti päiväkirjaansa. "Vein avaimen MacVurichille (rouva yritti hymyillä minulle!) ja poljin Omenamäelle mukanani ne pienet muistolahjat, joita lapset antoivat. Allan MacTaggart sai koulunsa loppuun, sitä pidän saavutuksena sekä häneltä että itseltäni!

Jaoin oppilaille makeisia, kun ohjelman jälkeen olimme siivoamassa luokkaa, ja pisti salaa Ruthin taskuun Shakespearen Kesäyön unelman. Uskon, että tytöllä olisi lahjoja näyttelijättäreksi.

Marjorie Bethune itki haikeasti sanoessani lapsille hyvästejä, ja vähän surumieliseksi tunnen itsenikin. Mutta huomenna lähden kotiin, kotiin kuudeksikymmeneksi päiväksi! Lähden vähän viisaampana, vähän ymmärtäväisempänä. Lady Amelia Melville on kuulemma sanonut, että olen harvinaisen hieno nuori neiti ollakseni aateliton, ja sitä pidän kunniana."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti