tiistai 26. elokuuta 2008

28. luku: Pettymyksiä

Betty avasi silmänsä hitaasti, nautinnollisen raukeasti. Nyt ei kuulunut alakerrasta rouva MacConachien kimakkaa ääntä hänen komentaessaan Catrionaa; seinän takana ei rapissut hiirten juostessa ullakon poikki; taitekatto ei tullut niin lähelle, että siihen löi päänsä, jos nousi varomattomasti istumaan vuoteessa. Hän oli kotona!

Tyttö heräsi lopullisesti. Ikkuna oli auki, sisään tulvi viileänsuloista kevätilmaa, ja ikkunan edessä teki Annie yöpaitasillaan voimisteluliikkeitä.

-Huomenta, hän sanoi iloisesti. -Luulin jo, että aiot nukkua koko loman.

Betty nauroi. Annie oli valloittanut Rosen tyhjiksi jättämät kaapit ja laatikot ja vuoteen, ja heillä oli ollut pitkä ja hauska juttuhetki illalla.

-Kuinka minä voisin nukkua. Kiirastorstai! Eikö se ole suloista? Hän työnsi jalkansa lattialle. -Aurinko paistaa - kesä tulee!

-Sitä ennen on vielä yksi lukukausi, Annie ilmoitti proosallisesti ja meni pesukaapin luo. -Ala muuten valmistella hakemustasi neiti Lobanin paikalle, hänen häänsä lähestyvät.

-Hakemukseni odottaa allekirjoitettuna Omenamäen pöydänlaatikossani, vain päiväys puuttuu. Betty oli polvillaan ikkunapenkillä. -Miten kauniita puut ovat! Olen kaivannut niitä Claymuirissa.

Sinä päivänä pikku Rosemary tuotiin tätinsä nähtäväksi. Vauva katseli Bettyä epäluuloisesti säteilevän Annan sylistä ja alkoi sitten varmuuden vuoksi itkeä.

-Kyllä hän vielä tottuu sinuun, Anna lohdutti. -Hän on hyvin ymmärtäväinen tyttö.

-Niinhän opettajan tyttären kuuluukin, Rob ilmoitti hilpeästi. -Entä sinun opettajanurasi, Bet? Jatkatko Claymuirissa?

-Toivottavasti en. Aion hakea paikkaa Tiedon kunnailta. Betty oli päättänyt vaieta juorusta, jonka vuoksi hän nyt entistä innokkaammin pyrki pois Claymuirista.

-Älä kiirehdi sitä hakemusta, Anna sanoi, ja hänen äänessään oli merkitsevä vivahde. -Herra Fleminghän palaa kesäkuussa, eikö niin?

-Jos luulet minun ryntäävän satamassa hänen kaulaansa ja kosivan, niin erehdyt, Betty tokaisi.

-Tuo ei ollut kohteliasta, äiti sanoi nuhdellen.

-Opettajattarenhan pitäisi olla esimerkillinen, Rob nauroi ja iski silmää, vaikka Anna näytti pahastuneelta.

Pitkänäperjantaina satoi. Koko perhe vaelsi kirkkoon yhtenä sateenvarjorivinä, ja sitten Betty vetäytyi kirjaston takan ääreen juttelemaan pitkään ja hauskasti Johnin kanssa. Tämä tapasi Lillian Constablea säännöllisesti ja aivan säteili.

Äkkiä Mhairi tuli ilmoittamaan, että Bettylle oli puhelu.

Ottaessaan torven Betty kuuli kaukopuhelusta kielivää rahinaa. Soittaja olikin Chrissy, joka ensi töikseen nuhteli Bettyä siitä, ettei tämä ollut lähettänyt Omenamäen puhelinnumeroa.

-Linjat ovat sinne vielä huonommat kuin tänne, Betty huusi torveen, sillä välillä rahina ja pauke kasvoi sietämättömäksi. -Ja vuokraemäntäni katsoo asiakseen kuunnella jokaisen puheluni, vaikka ei joutuisi edes maksamaan niistä!

Chrissyn nauru kuului kaukaa kaameana rahinana, mutta sitten yhteys parani ja he pystyivät vaihtamaan kuulumisia.

-Voi kuinka ihanaa, jos tulet Edinburghiin! Chrissy riemuitsi kuullessaan Bettyn suunnitelmista. -Täällä on ollut niin ikävää, ja nyt, kun Duncankaan ei palaa vielä vuoteen, minä homehdun pystyyn.

-Duncan? Ei palaa? Betty vavahti.

-Eikö hän ole kirjoittanut? Voi hyvänen aika, anteeksi, luulin hänen ilmoittaneen sinulle. Hän aikoo jäädä Valtoihin vielä vuodeksi ja katsella vähän ympärilleen. Haloo, Bet? Oletko sinä siellä?

Betty laski kuulotorven paikalleen ja väänsi kammesta loppusoiton. Luulkoon Chrissy yhteyden katkenneen itsellään, Betty ei voinut puhua enää sanaakaan. Vielä toinen vuosi! Mitä iloa olisi päästä Edinburghiin, jos Duncan ei olisi siellä!

Taivas, mitä hän oikein ajatteli. Betty avasi oven kuistille ja antoi viileän, sateentuoksuisen ilman tulvia kasvoilleen. Miksei Duncan ollut kirjoittanut hänelle asiasta? Tai no, eihän tämä ollut hänelle tilivelvollinen.

Seuraavat päivät Betty oli kuin horteessa. Tuntui omituiselta, kun pääsiäisaamuna oli lämmintä ja aurinkoista heidän matkustaessaan Ballachulishiin Mooreille. Eliza ja Mary kertoivat kilvan koulutarinoitaan, ja Jennie istui vaunuissa Bettyn vieressä tyytyväinen ilme isoissa miettiväisissä silmissään. Betty hymyili koneellisesti, perillä hän syleili Rosea, nauroi Davidin vitseille - mutta lounaan jälkeen Rose pyysi sisartaan auttamaan tiskeissä.

-Sinulla on huolia, hän ilmoitti heti kun Betty oli saanut esiliinan eteensä. -Ikävyyksiä koulussa?

-Niitäkin, Betty huokasi. -Mutta vaikka nyt oletkin tohtorinna, ei sinun tarvitse murehtia minun terveydentilaani.

-Tarvitseepas. Mitä se on? Rose otti Bettyä olkapäistä ja katsoi tätä suoraan silmiin. Ja niin Betty huomasi kertovansa Chrissyn puhelusta.

-Olen vain niin pettynyt, ei se muuta ole, hän mumisi lopuksi. -Ei se muuta ole...

Rose oli hetkisen vaiti pesten viisi lautasta ja kahdeksan veistä.

-On se muutakin, hän lopulta ilmoitti. -Mutta se sinun on itse tajuttava.

Tämän omituisen lausunnon jälkeen Rose alkoi jutella muusta, ja hetken kuluttua keittiöstä kantautui iloinen nauru.

-Kuule, Annie sanoi illalla, kun Betty oli käpertynyt peittonsa alle lukemaan. -Älä nyt naura minulle?

-Tietysti en. Betty sulki kirjan. -Miksi minä nauraisin?

-Sano, olenko - olenko minä aikuistunut yhtään?

Betty katsoi sievää, hoikkaa, sinisilmäistä sisartaan. Lokakuussa Annie täyttäisi kahdeksantoista vuotta - ja Davy tietysti myös.

-Kyllä kultaseni, kyllä vain sinä olet. Miksi kysyt?

-Minähän olin Joen kanssa kävelemässä eilen.

-Niin, Effie kertoi. Betty hymyili, sillä vanha Effie ei vieläkään sietänyt "lasten kuhertelua".

-Minä pidin Joesta kauheasti viime kesänä. Mutta - nyt hän tuntuu niin lapselliselta! Annien ääni oli melkein hätäinen. -Hän puhuu vain urheilusta ja hevosista, ei mistään oikeasta!

-Niin, sinä olet aikuistunut, Betty sanoi. -Olet saanut uusia kokemuksia ja ajatuksia, muuttunut, mutta Joe on ollut koko tämän ajan entisessä asuinpiirissään ja pysynyt enemmän samanlaisena. Sinä olet kasvanut hänen ohitseen.

-Se tuntuu melkein väärältä. Kesällä Joe oli niin viisas.

-Tietysti se koskee, mutta ehkä näin on parempi. Sinä löydät vielä jonkun, joka on maailman viisain.

Annien vuoteesta kuului huokaus.

-On kamalaa tulla aikuiseksi. Miksi ihminen ei voi ikuisesti olla viidentoista?

-Koska paratiisiin me pääsemme vasta kuoltuamme. Ja nyt äiti koputtaa seinään, paras ruveta nukkumaan. Betty sammutti lamppunsa ja kietoutui peittoon hämyisen kevätyön valossa. -Kauniita unia!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti