maanantai 25. elokuuta 2008

27. luku: Juoru

-Voi, ihanaa, ihanaa! Betty tanssi Omenamäen synkän eteisen läpi. Hän oli tulossa koulusta ja oli hakenut kotimatkalla postin.

-Mikä niin? rouva MacConachie kysyi uteliaana.

-Veljeni tulee käymään! Voi rakas, hyvä rouva MacConachie, saahan hän yöpyä muutaman yön täällä? Betty pysähtyi emäntänsä eteen muistaessaan äkkiä, ettei ollutkaan kotona ja saanut kutsua vieraita mielensä mukaan.

-No totta kai. Voimme laittaa telttavuoteen Tomin huoneeseen, ellei veljenne pidä sitä alentavana.

-Ei, ei Rob ole nirso. Kiitos! Betty jatkoi tanssiaan ylös portaita, ja rouva MacConachie jäi katselemaan hymyillen hänen jälkeensä.

"Olihan surkeaa, ettet päässyt jouluna Longiin", Rob kirjoitti. "Mietimme Annan kanssa, miten sinua lohduttaa. Lopulta rakastava vaimoni ehdotti, että tulisin kirkastamaan elämääsi oman viehättävän persoonani muodossa. Herra Macmillan, joka muuttuu sitä kiukkuisemmaksi mitä kauemmin joutuu olemaan eläkkeellä, tulee kolmeksi päiväksi sijaisekseni, mikäli rouva Xantippasi suo minulle olkikuvon keittiönsä lattialla."

Betty huokasi onnellisena. Rob tulisi! Se oli äkkiä niin suloista, että hänen täytyi vähän pyyhkäistä silmiään. Perjantai-iltana hän tulisi, lauantaina olisi lyhyt koulupäivä, sunnuntain he voisivat olla kokonaan yhdessä!

Se viikko oli ikuisuuden mittainen, mutta lopulta oli maaliskuisen kostea ja tuoksuva perjantai-ilta. Betty käveli edestakaisin kaupan edustalla, kunnes näki postivaunujen lähestyvän nummen yli. Miten hitaasti ne liikkuivat! Entä jos Rob ei tulisikaan? Jos Anna olisi sairastunut, tai Rosemary? Jos postissa olisikin sähke... Ei, nyt vaunut olivat kaupan luona ja pysähtyivät, siinä oli Robin tyylikäs harmaa hattu - ja Betty lensi itkien ja nauraen veljensä kaulaan.

-Pikku sisko, Rob sanoi ja suuteli häntä otsalle. -Noinko ikävä sinulla on?

Betty ei voinut edes vastata, hänen sydämensä oli liian täynnä. Oli kuin Robin mukana olisi tullut lämmin henkäys kotoa, henkäys, joka syntyi, kun Kuusikukkulan ovi avattiin kylmästä talvi-illasta ilmaantuneille vieraille.

Tom odotti rattaineen kauempana. Rob nosti rattaisiin laukkunsa, joista toinen oli kuulemma täynnä tuliaisia, ja niin he ajoivat kylän halki Omenamäelle.

Sinä iltana sisarukset istuivat melkein puoleen yöhön Bettyn ullakkokamarissa puhelemassa. Betty tahtoi tietää kaiken pienestä Rosemarystä ja muista kylän kuulumisista, ja Robia puolestaan kiinnosti koko Claymuir. Betty oli kuvannut sen kirjeissään niin seikkaperäisesti, että veli osasi kysellä ihmisistä kuin olisi tuntenut heidät.

-Entä Duncan? Rob sitten kysyi kiusoitellen. -Kirjoittaako hän, vai onko New Yorkissa julkaistu hänen ja jonkun ampiaisvyötäröisen miljardööriperijättären kihlaus?

-Hän kirjoittaa, Betty ilmoitti vähän kuivasti. -Äläkä viisastele.

-Viisastelin tahtomattani, sen takaan. Mutta nyt on jo myöhä, opettajattaren on päästävä nukkumaan. Rob nousi.

-Mitä aiot tehdä huomenna? Tuntini loppuvat jo yhdeltä, mutta...

-Siihen asti laiskottelen sydämeni halusta. Tulen koululle yhdeksi, ja sitten saat esitellä minulle valtakuntaasi. Hyvää yötä!

Lauantai-iltapäivänä Betty siis tutustutti Robia Claymuiriin. He kulkivat läpi kaikki pikkutiet, joilla tyttö toisinaan vaelteli haaveilemassa, ja palasivat lopulta maukkaalle illalliselle. Bettyn posket rusottivat ja silmät säihkuivät, niin onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan olla pitkästä aikaa rakkaan ihmisen seurassa.

Sunnuntaina kirkon jälkeen he tekivät pitkän retken nummille, sillä sää oli mitä mainioin, söivät eväät kivellä, jolle Rob levitti takkinsa, ja palasivat hypellen lätäköiden yli kuin kaksi koululasta.

Maanantaiaamuna Betty vilkutti nyyhkyttäen postivaunujen jälkeen.

-Ei, hän sanoi itselleen. -En saa olla lapsellinen. Pääsiäiseen on enää kuukausi.

Tämän ajatuksen virkistämänä tyttö kiiruhti koululle huomaamatta lainkaan vastaantulijoiden omituisia katseita.

Lapset olivat kummallisen levottomia sinä päivänä. He kuiskuttelivat ja nauroivat, ja Betty sai monta kertaa korottaa äänensä. Vain Ruth Weilson tuijotti häntä vakavin, surullisin, melkein pettynein silmin.

Postissa käydessään Betty lopulta huomasi, miten oudosti ihmiset käyttäytyivät häntä kohtaan. Postineiti ei hymyillyt imelään tapaansa, vaan ojensi kirjeet ja veti sitten kätensä pois kuin peläten, että se koskettaisi Bettyn sormia. Mutta Robert Melville, joka oli toimistossa samaan aikaan, tuijotti Bettyä hävyttömästi.

Sinä maanantaina ei ollut hartauskokousta, sillä pastori oli matkustanut Invernessiin, eikä Betty siis enää nähnyt ketään kylästä. Mutta illalla Catriona ryntäsi kaupasta henki kurkussa.

-Nyt ne ämmät ovat tulleet lopullisesti hulluiksi, hän parahti kumauttaessaan korinsa keittiön pöydälle. -Voi neiti parkaa!

-Mitä? Betty nosti pelästyneenä katseensa sukasta, jota parsi.

-Ette usko, millaisen jutun ne ovat sepittäneet teistä ja Rob-herrasta! Catriona paiskoi tavarat korista, ja rouva MacConachie ehti viime hetkessä pelastamaan suolapussin. -Sanoitteko te kenellekään, että hän on veljenne?

-E-en, emme tavanneet ketään niin, että olisi tullut aihetta esittelyyn, Betty sanoi empien.

-Kuulin vain rouva MacVurichin kertovan kaupassa, miten joku mies oli asunut täällä koko viikonlopun - perjantai-iltanakin oli valo palanut ties miten myöhään huoneessanne, eikä hän voi ymmärtää, miten moisen siveettömän naisen annetaan opettaa viattomia lapsia. Catriona oli punainen vihasta.

Betty painoi kasvot käsiinsä. Olivatko ihmiset tosiaan hulluja - hehän olivat käyneet kirkossakin Robin kanssa, eikö edes se ollut kertonut kenellekään mitään, tai heidän yhdennäköisyytensä!

-Tuota nyt ei kannata surra, rouva MacConachie tokaisi. -Huomenna on Naisyhdistyksen kokous Kanervarinteen kartanossa, ja siellä tämä asia selvitetään. On se nyt kumma, ettei säädyllisten ihmisten anneta elää rauhassa!

Tiistai-iltana vihmoi kevyttä, lämmintä kevätsadetta. Betty huokasi vähän laskeutuessaan rattailta kartanon piahssa. Ruth oli ollut edelleen niin kauhistuneen näköinen, että oli epäilemättä kuullut juorun.

-Nyt mennään, rouva MacConachie ilmoitti reippaasti ja veti hansikkaat käteensä. Hän oli pitänyt ohjaksia paljain käsin, etteivät paremmat käsineet olisi kuluneet. -Ja antakaa minun hoitaa puhuminen. Nämä haaskalle räpistelevät varikset sietävät saada nokilleen.

Lady Amelia Melville oli heitä vastassa ja tuskin nyökkäsi Bettylle. Sir Donald oli paennut ajoissa, mutta Robert nojaili suuren salin ovipieleen hymyillen inhottavasti.

-Hyvää iltaa, rouva MacConachie kajautti salin kynnykseltä. -Teepä tilaa siihen sohvaan, Martha, että pääsemme istumaan.

Naiset salissa vaikenivat, mutta vihdoin Martha Mackinlay nousi seisomaan.

-Minä en aio istua samalla sohvalla hänen kanssaan.

-Betty-neidinkö? No, mikäpä siinä. Mukavampi meillä on, kun siirrät leveän takamuksesi muualle.

-Kuulehan, rouva MacMhuirich aloitti, mutta rouva MacConachie romahti istumaan ja veti Bettyn viereensä kuin perintöprinsessan.

-Mitä te siinä mulkoilette? hän kysyi iloisesti. -Betty-neitiäkö? Niin, olihan se poika koreanlainen. Ei tällä iällä enää semmoisia saa.

-Martha! huudahti rouva MacVurich.

Mutta Betty oli selvinnyt järkytyksestään ja liittyi mukaan leikkiin.

-Kihara tukka kieltämättä pukee häntä, tyttö sanoi hilpeästi.

Rouvat haukkoivat henkeään.

-Nätit kädet hänellä oli, oikein sirot ja viehättävät. Rouva MacConachie hymyili. -Ja niin iloiset siniset silmät.

-Sellaiset on kaikilla meidän sukumme miehllä. Bettykin virnisti.

Naisyhdistys tuijotti heitä. Ei kuulunut ääntäkäkän, sitten Robert Melville äkkiä räjähti nauruun.

-Onpa täällä yksi täysjärkinen ihminen. Rouva MacConachie taputti käsiään kuin ihastunut lapsi. -Tajuatteko? Vai ette. No, tuo "salaperäinen miesvieras" oli Robert Stewart, Betty-neidin veli. Ja ken ei usko, voi tulla katsomaan neidin perhekuvaa.

Salin vastapäiseltä seinältä helähti yhtä sydämellinen nauru kuin äsken ovelta, ja rouva Hendry kiiruhti lattian yli.

-Rakas lapsi, voitteko te koskaan antaa anteeksi? hän kysyi syleillessään Bettyä. -Emilia kertoi Ruth Weilsonin käyneen välitunnilla jokaisen kimppuun, joka tohti ääneen sanoa uskovansa tuon typerän juorun, ja Ruthilla on tarkka vaisto.

-Tietysti minä annan anteeksi. Bettyn silmät kimmelsivät naurusta. -Mutta ei puhuta siitä enää. Jos jotakuta kuitenkin kiinnostaa, niin veljelläni on vaimo ja puolivuotias tytär.

Vihdoin kokous pääsi alkamaan, vaikka rouva MacVurich yhä mulkoili Bettyä ja lady Amelia oli kalpea järkytyksestä. Mutta virallisen osuuden loputtua ja teenjuonnin alettua Robert Melville tuli Bettyn luo, ojensi kätensä ja pyysi anteeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti