sunnuntai 24. elokuuta 2008

26. luku: Talven selkä

Tammikuun 20. päivänä
"Uskomatonta, että vuosi on näin pitkällä! Koulu on jo hyvässä alussa, ja tuntuu olevan iäisyys siitä, kun itkin joutuessani viettämään joulun täällä. Mutta nyt pääsiäisloma on vielä riemullisempi.

Ja oikeastaan tämä joulu teki minulle hyvää. Olen liian riippuvainen kodista, on hyödyllistä nähdä, että selviän muuallakin kuin Kuusikukkulalla.

Kirjani täytyy olla jo Edinburghissa. Mitä ne mahtavat ajatella siitä? Makaako se jossakin hyllyllä pölyttymässä? Ja voi kauhua, en laittanut mukaan ollenkaan palautuspostimerkkejä enkä jättänyt puhtaaksikirjoitettua kopiota itselleni - molemmista Duncan varoitti viime kirjeessään. Mutta Jokamiehen Lukemisto ei olekaan palautellut juttujani.

Claymuirin koulu on nyt osoittanut todelliset kasvonsa. Kiviseinät huokuvat jäistä kylmyyttä, kamiina ei lämpene kunnolla, ja kylmyys tunkee sisään lautalattian raoista ja katkenneiden lankkujen muodostamista suoranaisista aukoista. Olen antanut lapsille luvan olla tunnilla päällysvaatteissa, mutta Timmie MacVurichilla on hirveä yskä, ja rouva MacVurich syyttää siitä kuulemma minua.

-Teidän pitäisi puhua asiasta johtokunnalle, neuvoi rouva Hendry, joka ei ole ihminen, vaan maan päälle laskeutunut enkeli.

Sitä neuvoa aion noudattaa."

Tammikuun 25. päivänä
"Pikku Eliza kirjoitti minulle kiitoskirjeen syntymäpäivälahjastaan. 'Oli hirreää kun sinä et olut kotona joluna', hän on raapustanut. Kirje oli niin läpeensä suloinen, että melkein itkin sitä lukiessani.

Duncan muisti myös minua. Hassua, mitä lähemmäs kevät tulee, sitä enemmän ilahdun hänen kirjeistään. Niin, minun on häntä ikävä. Mutta 'tästä vuodesta on ollut minulle enemmän hyötyä kuin kolmesta vuodesta yliopistossa', hän kirjoittaa. Ja pian on kesäkuu, vain neljän kuukauden kuluttua."

Helmikuun 3. päivänä
"Haa, olen saavuttanut jonkinlaisen voiton näistä Claymuirin pönäköistä herroista ja rouvista! Tai herroista ainakin.

Tänään menin koulun johtokunnan kokoukseen Mackinlaylle. Herra MacVurich on puheenjohtaja, hmm...

Minua ei noteerattu kokouksen aikana lainkaan. Lopulta herra MacVurich kysyi, onko kenelläkään enää mitään esitettävää, ja aikoi samassa hengenvedossa julistaa kokouksen päättyneeksi. Silloin hyppäsin pystyyn sohvalta, jolla olin istunut, ja hihkaisin.

-No, mitä te tahdotte, neiti Stewart? herra MacVurich kysyi. -Eikö palkka tyydytä teitä?

-Niin itsekkäistä syistä en johtokuntaa häiritsisi, aloitin. Sitten käytin kaiken kaunopuheisuuteni selvittäessäni koulun surkeaa tilaa. Lopettaessani olin itse oikein liikuttunut, mutta herra MacMhuirich haukotteli.

-Emme voi asialle mitään, varat eivät riitä. Herra MacVurich mulkaisi minua kuin epäillen, että olin kavaltanut niistä osan. -Eivätkä aikaisemmat opettajattaret ole valittaneet.

-Heidän on sitten täytynyt olla tavattoman kuumaverisiä, irvistin kooten kaiken harkintakykyni, sillä mieluimmin olisin kumauttanut puheenjohtajaa tämän nuijalla. -Olen kuullut, että minua syytetään lasten sairauksista, ja nyt yritän tehdä parhaani, etteivät he saisi keuhkotautia. Mitä vielä tahdotte?

-On totta, etteivät varamme riitä, herra Mackinlay sanoi vakavasti. -Ja ammattimiehen palkkaaminen korjauksia suorittamaan nielisi omaisuuden.

Silloin jokin siunattu ratas aivoissani alkoi raksuttaa.

-Ei välttämättä, huudahdin. -Uskon, ettei herra Weilson vaadi kovin korkeaa palkkaa.

-Herra Weilson? Mutta emme kai me nyt sentään juoppoa pestaa!

Silloin suutuin kaikista hyvistä päätöksistäni huolimatta.

-Ehkä hän ei olisi juoppo, jos hän saisi työtä! Jos hänellä olisi muutakin tekemistä kuiin oman kurjuutensa murehtiminen! huusin.

-No mutta hyvänen aika, sanoi herra MacVurich. -Te olettekin yksi niistä armeliaista neidoista, joista ei ole koskaan ollut muuta kuin harmia. Mitä seuraavaksi puollatte? Naisten äänioikeutta?

Kokous räjähti nauruun, mutta minä nykäisin niskaani ja rukoilin samalla.

-Yhdellä naisella on enemmän järkeä kuin kolmella teidänkaltaisellanne miehellä, sanoin ivallisesti. -Minä pyydän herra Weilsonilta työtarjousta, ennen kuin teidän silmäteränne paleltuvat kirjojensa ääreen.

Marssin ulos ja jatkoin saman tien matkaa Weilsonien mökille. Herra Weilson, ajeltuna ja siisteissä vaatteissa, hakkasi halkoja. Hän ei ole koskenut viinaan kuin kerran sen jälkeen, kun vein mökkiin joulupaketin, ja toivon niin hartaasti että kaikki kääntyisi hyväksi.

-Mielelläni minä sen työn teen, herra Weilson sanoi kutsuttuaan minut tupaan, jossa Ruth teki läksyjään ja rouva Weilson sekoitti keittoa. -Menen vaikka huomispäivänä tekemään tarjouksen. Enkä minä laista siitä työstä, sen olen teille velkaa.

Toivon, etten nyt saa potkuja omavaltaisen menettelyni vuoksi!"

Helmikuun 12. päivänä
"On omituista tulla koulurakennukseen, jossa on lämmin. Herra Weilson sai työnsä eilen loppuun, ja nyt meillä on melkein liian mukavat oltavat.

Ruthilla oli tapana odottaa isäänsä, kun tämä tuntien jälkeen tuli työhön. Tyttö luki läksynsä ja juoksi pikku asioilla, ja toisinaan minäkin jäin ihailemaan, mitä kaikkea taitavat kädet saivat aikaan. Lopetin kuitenkin kuultuani, että kylän rouvat esittivät omat epäilyksensä Claymuirin opettajaneidin säädyllisyydestä. Jospa ihmiset vain jättäisivät toisensa rauhaan!

Mutta tänään herra Weilson tuli Omenamäelle korjaamaan lampolan vuotavaa kattoa, ja 'minkä rouva MacConachie hyväksyy, se täytyy muidenkin hyväksyä' - monet kaipaavat äkkiä kirvesmiestä.

Catriona ja Tom tulivat eilen hartauskokouksesta kävellen, kun me muut ajoimme rattailla.

-Häät siitä tulee, sanoi rouva MacConachie tyytyväisenä. -Milloinkas te menette naimisiin, neiti? Vai odotatteko häntä, jolta saatte kirjeitä Amerikasta?

-En minä mene naimisiin, ilmoitin.

-Kyllä te menette, herra MacConachie sanoi, ja ensimmäisen kerran täälläoloni aikana rouva oli samaa mieltä."

Helmikuun 20. päivänä
"Selailin tätä kirjaa ja huomasin häveten 'analysoineeni' useat Duncanin kirjeet, mutta vaienneeni täysin Jerrystä, joka on ahkerasti muistanut minua. Syy on kuitenkin siinä, että Jerryn kirjeet ovat jotenkin tavanomaisia, Duncanin paljon mielenkiintoisempia.

Minua paheksutaan omapäisen menettelyni vuoksi koulun korjausjupakassa. Mutta Timmie MacVurichin yskä on parantunut, ja sen lasken voitoksi.

Annie on rakastunut Ruususen linnaan ja saanut 'aivan ihania' ystävättäriä. Mutta viime kirjeessään hän kertoi neiti Lobanin sulhasen vihdoinkin saaneen tilansa tuottamaan sen verran, että heidät vihitään kesällä. 'Hae sitä paikkaa, kulta rakas!' Annie kirjoittaa. Ja olen tuuminut asiaa oikein vakavasti. Missään tapauksessa en halua tulla Claymuiriin enää toiseksi talveksi, oli se sitten raukkamaista tai ei, ja Edinburghissa on niin paljon ystäviä ja rakkaita muistoja.

Annie lupaa ilmoittaa heti, kun paikka tulee auki, ja olen jo alkanut valmistella hakemusta. Voi olla hauska opettaa vain uskontoa - pääsen ainakin laskennosta!"

Helmikuun 23. päivänä
"Naisyhdistyksen kokous oli Omenamäellä tänä iltana. Olin auttanut rouva MacConachieta ja Catrionaa valmisteluissa, ja rouva Hendry kiitti 'kädentaitojani'. Olin oikein iloinen.

Eilen meillä oli koulussa 'puolinaamiaiset'. Jokaisen oppilaan tuli valita jokin historian hahmo, yrittää haalia ylleen jotakin tämän aikaan viittaavaa, ja kertoa sitten esittämänsä henkilön elämäntarina.

Miten hauskaa meillä oli! Timmie MacVurich oli pieni, paksu Napoleon iso sanomalehtihattu päässään, Marjorie Bethune esitti kuningatar Viktoriaa suunnattomassa myssyssä, Mark MacMhuirich oli kiinnittänyt ison hopeapaperitähden nuppineulalla rintaansa Charlie-prinssin roolissa.

Mutta pikku Ruth jätti heidät kaikki varjoonsa. Hänellä oli äitinsä rikkinäinen, mutta yhä kiiltävä satiinialushame ja minun kaulanauhani, ja hän kertoi Marie Antoinetten onnettoman elämäntarinan niin vakavasti ja koruttomasti, että kuningattaren matkatessa mestauslavalle itki koko ensiluokka, ja kauniin pään vihdoin pudotessa Allan MacTaggart niisti nenäänsä niin että ikkunat helisivät.

Palauttaessaan kaulanauhaa Ruth näytti niin onnelliselta, että suutelin häntä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti