lauantai 23. elokuuta 2008

25. luku: Kirja

Betty istui lattialla ja penkoi tarmokkaasti vuoteensa alta vetämäänsä pahvilaatikkoa. Ei, hän ei etsinyt tohveleitaan, kuten olisi voinut luulla; hän etsi innoitusta. Kuusikukkulan tarinan sisältävä vihko oli avoinna pöydällä ja helmiäisvartinen kynä huolimattomasti sen päällä.

Tyttö huokasi työntäessään sivuun päiväkirjansa. Hän oli kerrassaan juuttunut - sankarittarelle pitäisi nyt tapahtua jotakin repäisevää, muuten jutusta tulisi tasapaksu, eikä Bettyn mieleen pälkähtänyt mitään.

Laatikon pohjalla oli vielä yksi vihko. Hajamielisesti Betty avasi sen keskivaiheilta, mutta jäykistyi sitten. Hänen silmilleen hyppäsivät rivit, jotka hän oli kirjoittanut aiemmin - Duncanin hellittelynimet ja suudelma Flemingien eteisessä.

-Hyvät ihmiset, täytyyhän minun saada kirjaan ihailija! tyttö puuskahti. -Ja mikä estää minua tekemästä ihailijasta vähän naurettavaa - silloin vältän turhan siirapin.

Tyytyväisenä hän työnsi tavarat takaisin laatikkoon ja hypähti pöydän ääreen kirjoittamaan. Tarina juoksi taas.

Se oli luminen, pimeä syksy. Betty kaipasi suunnattomasti kotiin, kirjoitti kirjaansa ja eli siten mukana oman perheen tapahtumissa. Samalla hän haaveili joululomasta ja näki jo unta mistelein ja rautatammin koristellusta Kuusikukkulasta, valaistusta kirkosta ja joulukutsuista.

Koulu loppui pari päivää ennen joulua. Betty oli ilokseen saanut kirjoittaa hyviä todistuksia - Emilia Hendrykin osasi nyt kertotaulun - ja piti lapsille pienen juhlahetken. He kokoontuivat koulun kamiinan ympärille, jokainen sai suuren kuorrutetun piparkakun nakerrettavakseen, ja sitten leikittiin monenlaisia leikkejä. Lopuksi Betty luki jouluevankeliumin, luettiin rukous, ja niin lapset katosivat ulos aurinkoiseen iltapäivään.

Kun Betty sulki koulun oven takanaan, hänen sydämensä lauloi. Vain yksi yö, ja hän pääsisi kotiin! Koti - eikö se ollut kaunein sana maailmassa. Betty lähti polkemaan pitkin aurattua tietä. Taivaanrannassa näkyi pilviä, illalla sataisi ehkä vähän lisää lunta.

Illallisen aikaan alkoi tosiaan putoilla valkoisia, untuvaisia hiutaleita. Myöhemmin tuisku kiihtyi, ja kun Betty aamulla heräsi, ulvoi tuuli ulkona ja lumi seisoi ikkunan takana kuin seinä.

Herra MacConachie myöhästyi aamiaiselta. Hän oli käynyt lähimmässä naapurissa ja saanut kuulla, että lumi oli jo tukkinut maantiet eivätkä postivaunut päässeet läpi. Etelämpänä junien kulku oli kuulemma myös katkennut.

-Eikä kukaan täysjärkinen muutenkaan lähtisi nummille tällä ilmalla. Herra MacConachie puisteli lunta vaatteistaan. -Ja sääennusteen mukaan lumentulo jatkuu päiviä.

-Niin, näyttää siltä, että te jäätte jouluksi tänne, neiti Stewart, rouva MacConachie sanoi iloisesti. -Ja Tom ja Catriona myös.

Betty laski haarukkansa lautaselle. Jouluksi tänne - ei, hän tahtoi kotiin, Kuusikukkulalle!

-Mutta... Vanhempani huolestuvat!

-Pöytä. Soitatte kotiinne. Ja paras tehdä se heti, ennen kuin linja katkeaa.

Betty nousi raskain sydämin. Mutta vielä onnettomammaksi hän tunsi itsensä todetessaan puhelimen mykäksi. Linja oli jo katkennut.

Syömättä aamiaistaan loppuun Betty juoksi ullakkohuoneeseensa. Matkalaukku oli siellä pakattuna, käsilaukku odotti vuoteella. Tyttö nyyhkäisi epätoivoisesti ja polvistui vuoteen viereen. Ei sittenkään kotiin! Hän painoi kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

Samassa ovi kävi ja käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Se oli Catriona.

-Minustakin - tämä on - kamalaa, hän mumisi. -Olen päässyt - kotiin - joka joulu!

-On lapsellista itkeä, Betty niiskutti. -Eihän täällä paha ole olla... Mutta kotona olisi vielä parempi - ja kaikki ne lahjat, jotka minulla on lapsia varten!

-Minulla on pieni sisko, Catriona sanoi hiljaa. -Ei hänkään saa nyt nukkeaan.

-Catriona! Astiat! Kuului huuto alakerrasta.

-Minun pitää mennä. Catriona nousi. -Ei kai auta muu kuin koettaa kestää.

-Jäähän Tomkin tänne, Betty hymähti.

Catriona punastui ja juoksi tiehensä.

Kaksi tuntia Betty istui vuoteellaan ja tuijotti synkkänä kattoikkunan takana raivoavaa myrskyä. Toivottavasti kotona ymmärrettäisiin, että hän oli turvassa, eikä kukaan pyrkisi postivaunuja vastaan!

Lopulta hän nykäisi päänsä pystyyn. Joulusta tulisi erilainen, mutta ehkä se olisi vain hyvä - MacConachieilla olisi ollut kovin hiljaista kahdestaan, ja nyt hän ehkä saisi kirjansa valmiiksi. Tyttö nousi päättäväisesti ja alkoi purkaa matkatavaroitaan. Hänen täytyi piristyä.

Sen päivän Betty tunsi itsensä kaikesta huolimatta alakuloiseksi, ja illalla hän itki vuoteessaan. Mutta jouluaattona valmistelut tempasivat hänet mukaansa. Tuuli huusi ja lumi lensi, mutta Omenamäen keittiössä leijui paistin ja leivonnaisten tuoksu. Betty oli sitonut liinan päähänsä ja esiliinan eteensä ja auttoi Catrionaa minkä ehti, sillä hän tiesi tämän toivovan pidempää vapaailtaa ehtiäkseen olla kauemmin Tomin kanssa.

Niin tuli jouluaamu. Herätessään Betty ei voinut olla itkemättä pientä itkua, mutta sitten hän nousi reippaasti. Kotona ymmärrettiin varmasti, mitä oli tapahtunut, eivätkä pikkutytötkään varmaan käyttäytyneet näin pentumaisesti.

Lumimyrsky jatkui yhä, mutta salissa jaettiin pienet paketit. Sitten luettiin jouluevankeliumi ja syötiin jouluateria. Sen jälkeen Tom piti Catrionalle seuraa keittiössä, ja niin Betty kiipesi yläkertaan lahjoineen. Rouva MacConachie oli kutonut lapaset, herra MacConachie tehnyt kaiverruksin koristellun korurasian ja Tom veistänyt pienen jakkaran. Mutta erityisesti Bettyn sydäntä lämmitti Catrionan lahja, sillä tämä oli liimannut pieneen vihkoon lehdistä leikkaamiaan runoja ja mietelauseita, jotka oli selvästi valittu saajaa ajatellen.

Jouluiltana Betty sai kirjansa valmiiksi. Hän tahtoi unohtaa tulematta jääneet kirjeet, myrskyn ja pettymyksen, ja uppoutui työhön niin täydellisesti, että heräsi vasta kun silmistä alkoi vuotaa vesi öljylampun lepattavassa valossa ja viimeinen lause oli paperilla.

Toisena joulupäivänä Betty luki tarinan läpi ja teki joitakin korjauksia. Sitten hän nosti Sihteerin kirjahyllystä pöydälle, veti laatikosta nipun kirjoituspaperia ja alkoi kirjoittaa tekstiään puhtaaksi.

-Kuulkaas neiti Stewart, mitä te oikein hommaatte? rouva MacConachie sanoi aamiaispöydässä uudenvuodenaattona. Lumimyrsky oli vihdoin ohi, ja koko maailma oli valtavien, untuvaisten kinosten peitossa. -En minä aikonut valittaa teille, kun jouduitte jäämään jouluksikin tänne, mutta nyt saa kyllä riittää. Onko teidän pakko kaadella yhtä mittaa huonekaluja?

-Mutta rouva MacConachie... Betty aloitti ällistyneenä, sitten hän alkoi nauraa. -Ei, nyt te olette erehtynyt. En minä kaatele huonekaluja.

-No siltä se ainakin kuulostaa, rouva sanoi huonotuulisesti, sillä hän ei pitänyt naurusta, jonka syytä ei ymmärtänyt. -Ainainen pauke ja mekkala.

-Minä kirjoitan koneella, Betty selvensi. -Olen pahoillani että olen häirinnyt, yritän keksiä jotakin.

-Eihän se toki ole häirinnyt, herra MacConachie aloitti, mutta rouva vaiensi hänet yhdellä katseella.

Mennessään takaisin huoneeseensa Betty mietti mitä tekisi. Ensin hän koetti nostaa Sihteerin tyynylle, mutta se ei pysynyt tasapainossa. Sitten hän iski sormensa näppäimille hyvin kevyesti, mutta silloin paperiin ei tullut jälkeä. Lopulta tyttö otti koneen ja paperit ja siirtyi varsinaiselle ullakolle. Siellä oli kylmää ja pimeää, mutta huopa ja lamppu auttoivat asiaa.

Betty vietti koko vuoden viimeisen iltapäivän nakuttamalla sankarittarensa edesottamuksia paperille. Tytön ihailija oli kyllä miellyttävä, mutta sanalla sanoen naurettava kiihkeine tunteenpurkauksineen, ja Betty naurahti muutaman kerran itsekseen.

Uusi vuosi otettiin Omenamäellä vastaan pienen yöpalan, laulun ja maljojen kera. Betty lähetti rakastavan ajatuksen kotiin ja ystävilleen, ja näki mielihyväkseen, että Tomin Catrionaan luoma silmäys oli hyvin hellä.

Tammikuun viidentenä oli kirja valmis, vain nimilehti puuttui, sillä nimeä Betty ei parhaalla tahdollaankaan keksinyt. Hän siivosi salin ja kattoi pöydän ja valmisti jo ensimmäisiä koulutunteja, korjasi pukuaan ja lähti Tomin kanssa reellä hakemaan Claymuirista lehtiä ja kirjeitä ja joulupaketteja, mutta nimi ei syntynyt.

Lopulta hän uskoi salaisuutensa Catrionalle.

-Niin, kirjan nimen keksiminen mahtaa olla vaikeaa, tämä myönsi. -Enkä minä osaa neuvoa. Mutta jos käyttäisitte sen paikan nimeä, jossa se tapahtuu?

Betty tuijotti häntä hetkisen ja juoksi sitten portaat ylös. Paperi sujahti Sihteerin telaan, ja siihen ilmestyi nimi Liljalaakson Joanna.

Kustantajaa tyttö ei kuitenkaan pystynyt valitsemaan. Lopulta hän kirjoitti kaikkien kustantamoiden nimet lapuille ja nosti sitten suljetuin silmin karamellirasiasta yhden. Tytön kauhuksi se oli Skotlannin suurin.

-No niin, korkealta ehkä putoan, Betty tuumi kääriessään käsikirjoitusta pakettiin. -Mutta ainahan voin yrittää pienempiä kustantajia, jollen tänne kelpaa.

Hän kirjoitti osoitteen paketin päälle ja juoksi sitten alakertaan auttamaan loppiaisaterian valmistamisessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti