perjantai 22. elokuuta 2008

24. luku: Kengät

Marraskuun ensimmäisellä viikolla huomasi Betty eräänä aamuna pukeutuessaan, että kattoikkunasta näkyvä tuttu maisema oli valkoinen.

-Ensilumi - kuinka hauskaa Elizalla ja Maryllä ja Jenniellä on tänään! hän ajatteli ja lämmitteli käsiään irtokamiinan luona, jonka Tom oli asentanut paikalleen edellisellä viikolla. -Ja pian Queensferryn ranta jäätyy, ja Annie menee luistelemaan ystävättäriensä kanssa. Ovatpa kurakelit ainakin ohi, eikä minun tarvitse pestä pukuni helmaa päivittäin.

Sinä aamuna Allan MacTaggart myöhästyi jälleen kerran. Kun hän saapui, lukivat muut jo Raamattujaan.

-Piti luoda tie auki, hän selitti viattomana Bettylle, joka nyrpisti suutaan.

-Lunta ei ole niin paljon, opettajaneiti huomautti.

-Eihän se minun syyni ole, Allan virnisti.

-No, jos olet niin ahkera, voit saman tien mennä laskemaan kotilaskut taululle.

Allanin naama venähti, mutta hänen ei auttanut muu kuin lampsia korokkeelle.

-Missä Ruth on? Betty kysyi huomatessaan äkkiä, että tämän pulpetti oli tyhjä.

Marjorie Bethune viittasi.

-Ei Ruth voi käydä koulua talvella, kun ei hänellä ole kenkiä ollenkaan, tyttö selitti. -Hän lukee kotona ja tulee taas kun lämpenee.

-Hyvä on, Marjorie, voit istua. Bettyn ääni oli rauhallinen, vaikka hän oli järkyttynyt. Eikö yksikään näistä perheistä voinut lahjoittaa Ruthille yhtä kenkäparia?

Tuntien päätyttyä Betty ei ajanutkaan suoraan Omenamäelle, vaan lähti nummen yli joen yläjuoksulle. Siellä ei lunta ollut paljon, sillä tuuli oli pyyhkinyt sen mennessään, mutta oli raskasta polkea. Betty talutti pyöräänsä mailin verran, kunnes näki pienen, harmaan, joen varrella kyyhöttävän mökin. Joen yli johti kahdesta lankusta valmistettu, laineiden kastelema ja kylmyyden jäädyttämä silta, joten Betty katsoi parhaaksi jättää pyöränsä rannalle ja kävellä sitten varovasti sillan yli kohti naista, joka huuhteli pyykkiä jäähileisessä vedessä.

-Rouva Weilson?

Nainen kohottautui. Hän oli silmiinpistävästi Ruthin näköinen: ei sievä, mutta suurisilmäinen ja kovan elämän jäntevöittämä.

-Niin?

-Olen Beatrice Stewart, Ruthin opettajatar. Betty ojensi kätensä, ja nainen tarttui siihen kovalla, karkealla kädellään. -Ruth ei ollut koulussa, ja - ajattelin - ehkä hän on sairas?

-Voi ei, neiti, ei. Rouva Weilson kumartui ja väänsi paidan, jota oli juuri ollut huuhtomassa. -Katsokaas, kun ei tämä elämä niin hääviä ole. Kai te olette jo kuullut, ettei mieheni tee muuta kuin juo - vie kaikki rahat, jos ei niitä piilota. Minä yritän ansaita jotakin tällä pyykkäämisellä, mutta ei siitä paljon heru - ruokaan juuri riittää. Mielellään se Ruth-parka koulua kävisi koko vuoden, mutta kun kenkiä ei saa irti, ja paleltuuhan se lapsi muutenkin koulumatkalla vähissä vaatteissa. Kyllä se yrittää kotona lukea... Neiti oli niin hyvä kun tuli käymään, se edellinen neiti vain nuhteli kun tyttö oli luvatta poissa eikä tullut kouluun siisteissä vaatteissa...

-Voinko minä tavata Ruthia? Betty kysyi ja auttoi rouva Weilsonin vastustuksesta huolimatta tätä kantamaan pyykkikorin ylös mökille.

-Juu, mutta on kai paras, että käsken hänet ulos - ukko tuli taas eilen retkiltään, enkä tahtoisi hänen heräävän ennen kuin on vähän selvinnyt... Rouva Weilson otti pyykkikorin ja raahusti sisään.

Hetken kuluttua Ruth ilmestyi kylmälle porraskivelle varpaitaan kipristellen. Hän niiasi arasti Bettylle ja odotti ilmeisesti nuhdesaarnaa.

-Huolestuin, kun en nähnyt sinua koulussa tänään, Betty sanoi lempeästi.

-Niin, neiti. Ruth vilkaisi jalkojaan.

-Kaikki järjestyy kyllä. Betty silitti Ruthin nokista poskea - tyttö oli näköjään koettanut lämmitellä lieden luona. -Älä huolehdi, lue vain ahkerasti. Lupaan, että pian pääset taas kouluun. Näkemiin, ystäväiseni.

-Näkemiin, neiti. Ujo hymy livahti Ruthin huulille.

Mutta vieläkään ei Betty mennyt Omenamäelle vaan Claymuirin postiin, ja tilasi sieltä puhelun Kuusikukkulalle. Omenamäelläkin oli puhelin, mutta rouva MacConachiella oli ikävä tapa pysytellä kuuloetäisyydellä aina kun Betty puhui siihen. Oli jo kyllin hankalaa yrittää selittää asia äidille niin, että utelias postineiti ja asiakkaat eivät ymmärtäisi.

Viikon kuluttua Bettyä odotti postissa suuri paketti. Ja lopulta marraskuun puolenvälin harmaana sunnuntai-iltana hän talutti taas pyöräänsä Weilsonien mökille.

Kukaan ei vastannut koputukseen, mutta ovi oli auki. Astuessaan sisään Betty törmäsi kosteisiin ja seinistä huokuvan kylmyyden jäähdyttämiin vaatteisiin, jotka oli levitetty kuivumaan yli tuvan ainoan huoneen pingotetuille naruille. Puikkelehdittuaan muutamien rivistöjen välistä Betty lopulta löysi hienoa pitsipaitaa silittävän rouva Weilsonin ja Ruthin, joka luki historiaa sormet korvissa. Herra Weilsonia ei näkynyt.

-Neiti Stewart! Rouva Weilson melkein pudotti silitysraudan. -Miten te...

-Anteeksi, koputin kyllä, mutta ette kai kuullut. Tulin tuomaan aikaisen joululahjan. Betty laski pakettinsa pöydälle, jota Ruth koetti raivata esiin pyykkikasojen alta. -Se on etupäässä Ruthille, mutta uskon, että myös teille löytyy jotain, rouva Weilson.

-Hyvänen aika...

Betty avasi pakettia sitovan narun solmut ja nosti pois pahvilaatikon kannen. Sitten hän veti esiin koko joukon Jennielle pieneksi jääneitä vaatteita: lämpimän tummansinisen villamekon, kaksi ohuempaa pumpulipukua, musliinista tehdyn pyhäpuvun, kaksi tavallista ja kaksi flanellialushametta, viidet sukat - kolmet olivat uudet, ja Betty siunasi mielessään vanhan Effien hyvää sydäntä ja ahkeria käsiä - villaisen liivin, kolmet palmikkonauhat, ruskean turkiskauluksisen takin, myssyn, kahdet lapaset sekä lopulta varrelliset kengät, kalossit ja yhdet matalat valkeat juhlakengät. Viimeisenä oli paketin pohjalla Cathy-rouvan vanha siisti puku ja lämmin takki rouva Weilsonille.

Ruth ja hänen äitinsä seisoivat mykistyneinä tämän tavarapaljouden edessä.

-Lahja ystävältä ystävälle, Betty sanoi tajutessaan äkkiä toimineensa kovin omavaltaisesti - ehkä Weilsonit luulisivat tätä armopalaksi ja loukkaantuisivat. -Ruth on etevä koulussa ja ansaitsee kannustusta.

Silloin Ruth liikahti. Hän näytti epäröivän, muta lensi sitten Bettyn kaulaan ja puristi kaikin voimin. Betty silitti hänen tukkaansa, joka oli vastapesty.

-Huomenna sinä tulet taas kouluun, kultaseni, toverisi kaipaavat sinua. Älkääkä vain antako miehenne myydä näitä vaatteita, rouva Weilson.

-En, tietysti en. Panemme ne piiloon ennen kuin hän tulee. Ja huomenna Ruth pääsee taas kouluun. Jumala siunatkoon teitä, rakas neiti! Rouva Weilson puristi lujasti Bettyn kättä, kun Ruth vihdoin irrotti otteensa.

Samassa ovi kävi. Betty tunsi rouva Weilsonin käden jäykistyvän, ja Ruth näytti valmiilta heittäytymään vaatekasan päälle ja suojaamaan sitä omalla ruumiillaan.

Herra Weilson oli lyhyt, partainen, likainen mies, jonka horjuva käynti ilmaisi, millaisesta seurasta hän palasi.

-Mitä - kuka...

-Ruthin opettajatar, rouva Weilson sanoi nopeasti. -Hän lähtee juuri.

-Entäs - nuo? mies sammalsi.

-Toin ne Ruthille ja vaimollenne. Betty astui herra Weilsonin eteen, vaikka häntä pelotti. -Kun mies kerran on niin raukkamainen ja laiska, että mieluummin juo kuin tekee työtä, vaikka Claymuirissa kyllä tarvitaan hyvää puuseppää - ja sellainen te olette - niin on jonkun pidettävä perheestä huolta. Tyttö nyökkäsi ja katosi lakanoiden sekaan miehen jäädessä seisomaan suu auki hölmistyksestä.

Seuraavana aamuna Ruth istui pulpetissaan sinisessä villapuvussa, tukka palmikolla ja hyvät kengät jalassa. Ilman muuta jotkut koululaiset kiusasivat häntä kerjäläiseksi, mutta enää Ruth ei tapellut kuin villikissa. Hän vain loi halveksivan katseen kiusaajaansa ja juoksi leikkimään Emilia Hendryn kanssa.

Illalla sekä Ruth että rouva Weilson saapuivat hartauskokoukseen. Seurakuntalaiset kuiskuttelivat, mutta Betty istui tyynesti omalla paikallaan. Hän tiesi tehneensä oikein.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti