torstai 21. elokuuta 2008

23. luku: Syksy Claymuirissa

Syyskuun 11. päivänä
"Timmie MacVurich ei ole ollut koulussa syyskuun ensimmäisen päivän jälkeen. Mark MacMhuirich kertoi avuliaasti, ettei Timmie saa käydä koulua 'kerjäläistytön' kanssa. Mutta rouva MacConachiesta olen saanut ikuisen ystävän - hän ei voi sietää 'sitä MacVurichin ämmää'.

Tänään saavutin voiton, jonka arvoa en osaa sanoin kuvata. Ruth Weilson hymyili minulle! Olen niin iloinen. Mutta tahtoisin tietää, millaista hänen kotielämänsä oikein on.

Catriona ei pidä minusta vieläkään. Olen tehnyt kaikkeni: kuivannut astiat, kattanut pöydän, yrittänyt olla hauska ja tutustua, mutta hän vain murisee ja töksäyttää lopulta, että 'parempi kun neiti menee pois, ei näitä töitä ole neidille tarkoitettu'. Ilmeisesti hän kuvittelee, etten ole eläissäni edes niistänyt omaa nenääni. On kauheaa, ettei hän voi sietää minua.

Herra MacConachie säälittää minua. Hän voisi olla oikein mukava, mutta rouva pitää liian kovan kurin. Olen aina miettinyt, miten tällaiset parit syntyvät. Eikö rouva MacConachie ollut tuollainen despootti silloin, kun herra kosi häntä? Tai jos rouva kosikin herraa - sitä en kyllä ihmettelisi."

Syyskuun 15. päivänä
"Tulin juuri illalliselta Kanervarinteen kartanosta. Olen jännittänyt asiaa siitä pitäen, kun lady Amelia Melville esitti minulle kutsun sunnuntaina kirkon jälkeen. Pukeuduin tavattoman huolellisesti, otin parhaat hansikkaani ja tärisin koko ajomatkan - ajuri tuli minua noutamaan.

Vastaanotto oli hyvin kohtelias. Järin ystävälliseksi sitä ei voi sanoa, ennen kuin Sir Donald kysäisi, olenko jotakin sukua sille Beatrice Stewartille, joka 'kirjoittaa niin herkullisia kertomuksia'. Myönsin ja sain vähän liikaakin imarteluja.

Ovatko kaikki Robert-nimiset luonteiltaan samanlaisia? Nuoriherra hakkaili pahemmin kuin meidän Rob.

-Mehän olemme sitten oikeastaan sukua, hän sanoi imelästi hymyillen, kun minulta lipsahti, että omaan Robert-nimisen veljen.

Mikään ei ollut luonnollista tuossa talossa. Kaikki näyttelivät: seurasin upeasti lavastettua, huolellisesti harjoitettua teatterikappaletta. Voi, olisin tahtonut ravistella lady Ameliaa, kunnes hänen naurettava valkkinsa olisi pudonnut, ja kysyä, onko hän milloinkaan sitonut Robertin polvea, kun tämä poikana kaatui portaissa, tai suudellut pois ryppyjä miehensä otsalta.

Kerroin kaiken tämän äsken keittiössä rouva MacConachielle, joka odotti minua maitolasin kanssa.

-Kun tulitte, luulin teidän olevan samanlainen hiljainen hissukka kuin edeltäjännekin. Mutta te uskallatte sanoa mitä ajattelette - siitä minä pidän, rouva sanoi."

Syyskuun 29. päivänä
"Olen saanut selville, miksei Catriona pidä minusta. Ah, tuo ikivanha syy: hän rakastaa Tomia ja pelkää pojan ihastuvan minuun!

Sain asian selville hyvin dramaattisella tavalla.

Invernessissä on syysmarkkinat, ja herra ja rouva MacConachie matkustivat sinne. Catrionan ja minun piti hoitaa taloa lauantai ja sunnuntai, Tom huolehtisi karjasta.

Lauantai sujui mukavasti. Koulu loppui yhdeltä, ja tulin kotiin ajaen hyvin hitaasti ja imien itseeni nummien raskasta purppuraa ja kirpeää auringonpaistetta. Kirjoitin viisi kirjettä - Rosielle, Annielle, kotiin, Roselle ja Duncanille - ja menin sitten alas auttamaan päivällisen valmistamisessa. Syödessämme Tom laski leikkiä ja kiusoitteli minua, ja Catriona murjotti entistä pahemmin. Kun menimme yhdessä vetämään maasta porkkanoita, jotka ovat surkean pieniä ja kituliaita karulla kasvimaalla, yritin saada aikaan keskustelua, mutta turhaan. Niinpä annoin tyttöressun olla rauhassa ja aloin suunnitella uusimman kertomukseni loppuratkaisua.

Illallinen oli jo hiljaisempi, ja sitten kylvimme kukin vuorollamme ja kävimme levolle. Tom nukkuu alakerran sivukamarissa ja Catriona toisessa kerroksessa alapuolellani. Luin vähän James Wardlaw'n uusinta, ja sitten nukahdin tyytyväisenä.

Heräsin tasaiseen nakuttavaan ääneen. Syyskuun yö makasi mustana ja surullisena kattoikkunani ulkopuolella, ja kello oli kaksi. Kolkoin aika maailmassa!

Nakutus jatkui. Makasin aivan hiljaa, puristin silmäni kiinni ja kuvittelin nakuttajan ystävälliseksi varpuseksi. Mutta varpunen ei saa aikaan moista ääntä, ei, vaikka se olisi varpussuvun vahvanokkaisin jäsen. Nousin siis ja kurkistin pimeisiin portaisiin. Kaikki oli mustaa ja rauhallista, ja loikkasin takaisin mukavaan sänkyyni.

Nukahdin uudelleen, mutta heräsin taas uuteen, laahaavaan, rahisevaan ääneen. Makasin silmät ympyriäisinä kattoon tuijottaen ja luin Isä meidän -rukousta yhä uudelleen - niin Rose sanoo tekevänsä, kun Charlie joutuu yöllä lähtemään potilaan luo ja häntä pelottaa.

Silloin se kuului! Kiljaisu, rääkäisy, olkoon mikä vain, mutta loikkasin sängystäni kuin vieteriukko ja lensin pää edellä alas ullakonrappuja Catrionan huoneen ovelle. Hän syöksyi juuri ulos, ja törmäismme toisiimme kauhusta kiljuen. Kauhea ääni kuului uudelleen, ja selvisimme alakertaan melkein kolmella harppauksella.

Tyhjää, pimeää!

-Tom! huusi Catriona. -Tom! Missä sinä olet?

Juoksimme hakemaan turvaa yöpaitasillamme ja hiukset auki. Mutta Tomin huone oli tyhjä ja hänen vaatteensa poissa.

Seisoimme mustassa, vihamielisessä eteisessä kädet toistemme ympärillä ja nikottelimme. Tämä oli kuin painajaista - musta iso talo ja kauheita ääniä.

Silloin kuulimme keittiön oven avautuvan, ja kalpea kynttilänliekki lähestyi meitä.

Luoja, miten huusimme!

-Herätinkö teidät? kysyi Tom - sillä hän se oli. -Kattorima oli irronnut, se nakutti seinään enkä saanut nukutuksi, ja niin hain tikkaat ja vedin sen irti.

-Voi - Tom! Catriona kiersi kätensä tämän kaulaan. -Me - niin - pelkäsimme!

-Pikku ressukka, sanoi Tom.

Silloin minä lähdin. Ei sillä, ettenkö olisi myös tuntenut itseäni pikku ressukaksi ja tarvinnut lohdutusta, mutta on aina kiusallista olla hempeiden kohtausten todistajana. Lisäksi muistin asuni, jota ei ole tarkoitettu vieraan nuoren miehen silmille.

Mutta nyt olen koettanut kaikin tavoin osoittaa, etten ole kiinnostunut Tomista. Ja tänään Catriona sanoi hyvää huomenta, kun menin aamiaiselle!"

Lokakuun 5. päivänä
"Olen alkanut tottua työhöni. Se sujuu jo niin rutiininomaisesti, ettei minun tarvitse punnita joka ainoaa sanaani. Allan MacTaggart aiheuttaa ongelmia vieläkin, mutta olen huomannut, ettei häntä auta rangaista jälki-istunnoilla tai viivoittimella, vaan pistopuheilla. Ne kyllä kirvelevät, mutta vaikuttavat myös. Tätä nykyä olemme aselevossa, ja hän avasi minulle oven maanantaina kun osuimme yhtä aikaa kirkon portaille matkalla hartauskokoukseen.

Timmie MacVurich on palannut kouluun. Enkä ole saanut potkuja. Ja Ruth Weilson toi minulle tänään hyvänmakuisen tuoreen pullan - tosin pyyhin sen nenäliinaani ennen kuin söin.

Olen liittynyt paikalliseen Naisyhdistykseen, joka on pahempi juoruseura kuin mikään näkemäni. Tiedän, että minustakin puhutaan, mutta en välitä siitä. Minulla on niin hirveä koti-ikävä. Sillä täällä olen opettajatar, melkein papin veroinen - eihän minulla saa olla suruja eikä huolia!

Kaipaan äidin syliä, Kuusikukkulan kodikkaita kastanjanpaistoiltoja, Glen Longin valoja, jotka tuikkivat hämyn läpi - kaipaan Duncanin tarinoita, Rosien kanssa viettämiäni keskustelutuokioita, Isoäidin ryppyjä. Kaipaan aikaa, jolloin vain haaveilin täysi-ikäisyydestä ja kuvittelin sen olevan vallan ihanaa. Nyt minulla on niin hirveästi vastuuta ja olen niin turvaton, ja maailma on niin suuri.

Kun kysyin ensiluokkalaisilta, mihin he tahtoisivat ryhtyä täysikasvuisina, viittasi Marjorie Bethune innokkaana ja ilmoitti:

-Minusta tulee aikuinen!"

Lokakuun 10. päivänä
"Ostin kaupasta paksun vahakantisen vihon ja aloin kirjoittaa, kirjoittaa lapsuuteni huolettomista päivistä, iloista, suruista ja skandaaleista vanhalla Kuusikukkulalla. Istuin eilen puoleen yöhön kirjoittamassa. Mukana on koko perhe, vaikka olen muuttanut nimet, samoin Glen Longin asukkaat, serkut ja ystävät, naiset ja miehet.

Kirjoittaessani unohdan täysin rouva MacVurichin halveksivan ilmeen ja Ruth Weilsonin siniset varpaat ja sen, että kun Emilia Hendry oppi eilen neljän kertotaulun, ei hän enää tänään osannut sanoa, mitä on kaksi kertaa kuusi.

Aloittaessani kuvittelin, että teen pienen hauskan jutun Jokamiehen Lukemistolle. Mutta henkilöitä ja tapahtumia tulee koko ajan lisää, enkä voi lopettaa.

Taidan kirjoittaa Duncanille ja kysyä, olisiko kovin uskallettua ajatella tarinan julkaisemista - kirjana.

Eihän se ole kuin vasta alussa, ja ehken koskaan saa sitä loppuun, mutta olisi lohduttava kertoa siitä jollekulle, joka on vielä juuri kustannusalaa oppimassa, ja tietää, että ainakin hän uskoo ja luottaa kykyihini. Äidille en voi kirjoittaa, hän tahtoisi heti sensuroida sen, mitä kerrotaan rouva Brownista.

Mutta tärkeän uutisen olen unohtanut kertoa - Annalla ja Robilla on tyttö! Se syntyi syyskuun viimeisenä päivänä ja on kastettu Rosemaryksi. Jouluna näen hänet!

Ei, en saa ajatella joulua enkä puhua enempää kodista, tai alan itkeä."

Lokakuun 18. päivänä
"Robert Melville saattoi minut eilen hartauskokouksesta Omenamäelle, ja kun kävin tänään postissa, postineiti ja muutama kylän rouvista hymyilivät minulle niin imelästi, että arvasin olevani juorujen kohde. Tom matki heitä illalla keittiössä, kun Catriona ja minä säilöimme kurkkuja, ja sai meidät molemmat nauramaan."

Lokakuun 24. päivänä
"Joulu on kahden kuukauden kuluttua! Olen niin iloinen ja koti-ikäväinen. Paksu vihkoni on jo yli puolenvälin, ja Duncan kirjoitti viimeisimmän kirjeensä loppuun punaisella kynällä: 'Lähetä se juttu kustantajalle, tyttö!!'

Olen viettänyt iltapäivän kirjoittaen muistikirjaani eri kustantajien osoitteita. Suuria lontoolaisia en uskalla ajatellakaan, mutta Edinburghissakin niitä on - ehkä he eivät halveksisi osoitettani 'Claymuir, Inverness-shire'.

Mutta mahdanko uskaltaa kuvata rouva Cameronin sellaisena kuin hän on? Anna voi loukkaantua."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti