keskiviikko 20. elokuuta 2008

22. luku: Opettajaneiti

Syyskuun ensimmäinen aamu oli aurinkoinen, mutta kirpeän viileä. Betty tunsi nenässään syksyn tuoksun ajaessaan Omenamäkeä alas. Hän olisi mielellään katsellut samalla ympärilleen, mutta ei uskaltanut - polkupyöräily ja alamäki vaativat hänen kaiken keskittymiskykynsä.

Talojen ikkunoissa näkyi uteliaita kasvoja, kun Betty saapui kylään. Joku mattimyöhäinen koululainen jouksi henki kurkussa sillan yli, ja siinä koulu jo olikin. Tyttö asetti pyöränsä nojaamaan seinää vasten, otti tavaransa, veti syvään henkeä ja avasi oven.

Pientä eteistä seurasi pitkä, kapea huone, johon sopi vain yksi paripulpettirivi. Opettajanpöytä oli iso ja vakuuttava ja kolmella jalalla seisova musta taulu kiilsi. Pöydällä oli leveä, raskas viivoitin rangaistustoimenpiteitä varten. Betty värähti.

Seitsemäntoista poikaa ja tyttöä oli noussut seisomaan kuiskaillen ja kolistellen. Bettyn viittauksesta he istuivat alas ja tuijottivat opettajatartaan peittelemättömän uteliaina.

Betty nielaisi. Äkkiä hänen mielessään välähti syyspäivä kaksi vuotta sitten - silloin hän oli istunut ensimmäistä kertaa Miriam-tyttösen luona. Miten erilaista se oli ollut!

-Nimeni on Bet... Beatrice Stewart, ja olen uusi opettajattarenne. Tulen Glen Long -nimisestä kylästä. Se sijaitsee Fort Williamin lähellä, on...

Samassa ovi kolahti ja sisään saapasteli ainakin 18-vuotias nuorukainen. MacTaggart, ymmärsi Betty - tietysti se, joka kävi toista kertaa viimeistä luokkaa. Hänen sisaruksensa olivat jo selvinneet koulusta.

-Se on Allan ja niistä pahin, oli Tom sanonut eilen. Hän oli kouluaikanaan ohittanut luokissa neljä itseään vanhempaa MacTaggartia.

Nyt poika romahti pulpettiinsa ja risti käsivarret rinnalleen. Hänen kasvoillaan oli röyhkeä ilme - selvästi uusi opettajatar aiottiin panna koetukselle.

-Toivoisin, että kaikki oppilaat olisivat luokassa tuntien alkaessa. Betty astui alas korokkeelta ja tajusi kauhukseen, että Allan MacTaggartin täytyi olla häntä ainakin päätä pidempi. -Oliko sinulla jokin pakottava syy myöhästyä?

-Taatusti. Tietääkö neiti, kun satuin nukkumaan myöhään.

Ylimmän luokan pojat räjähtivät nauruun.

-Ikävää, ettet keksi parempaa sukkeluutta, Betty sanoi kuivasti. -Jospa menisit nurkkaan seisomaan hetkeksi, ehkä se saa unet karisemaan silmistäsi.

Oli naurettavaa seisottaa isoa miestä nurkassa, mutta Bettyllä ei ollut sisua käyttää viivoitinta. Allan mulkaisi häntä ensin ällistyneenä, mutta otti sitten mukavamman asennon pulpetissaan.

-Sittenhän olisi sama, jos olisin jäänyt kotiin nukkumaan, hän tokaisi.

Betty puri huultaan. Koko koulu tuijotti häntä. Ellei uusi opettajatar selviäisi tästä kokeesta, olisi hänen turha yrittää pitää kuria myöhemminkään.

-Suo anteeksi, erehdyin, hän sanoi kuuluvasti. -Luulin että olet jo täysikasvuinen, mutta ilmeisesti kuulutkin ensiluokkalaisten joukkoon. Älä sure, pian pääsette välitunnille pelaamaan palloa.

Ilokseen Betty näki Allanin korvanlehtien alkavan punottaa. Poika oli arka kunniastaan - se oli hyvä tietää.

-En nyt puhu tästä enempää, mutta kuten sanoin, on teidän jokaisen velvollisuus olla ajoissa oppitunnilla, kun kerran saatte käydä koulua. Betty käveli takaisin pöytänsä luo. -Ottakaa Raamattunne esiin ja lukekaa seuraava luku siitä, mihin olette keväällä jääneet.

Oppilaiden lukiessa kappaleitaan Betty selasi vielä kerran läpi sille päivälle suunnittelemansa läksyt. Hän oli niin syventynyt kirjoihin että hätkähti, kun muistiinpanovihon sivusta tehty paperilennokki suhahti hänen korvansa ohi. Allan MacTaggartin ilme oli niin tyytyväinen, ettei lennokin lähettäjästä ollut epäilystäkään.

Sanaakaan sanomatta Betty nousi, heitti lennokin suoraan Allanin pulpetille ja palasi taas istumaan ihailevan muminan saattamana. Hän ei ollut turhaan aikanaan heitellyt lennokkeja Johnin kanssa.

Aamupäivä sujui rauhallisesti. Betty antoi sivut luettavaksi ja kuulusteli läksyn, kirjoitti taululle laskuesimerkkejä vinkuvalla liidulla ja huomasi ilokseen, että suurin osa oppilaista oli kilttejä ja tottelevaisia. Luultavasti yhdestäkään ei tulisi professoria eikä pääministeriä - ei ainakaan pienestä Mark MacMhuirichista, joka kirjoitti appelsiini-sanan apelssini - mutta toivottavasti kuitenkin kunnon ihmisiä.

Vain yksi heistä hämmensi Bettyä. Tämä oli noin 10-vuotias tyttö, neljäsluokkalainen, nimeltään Ruth Weilson. Hän istui toisessa pulpetissa, pieni, laiha, likainen tyttö liian pienessä puvussa ja paljain jaloin, ohut maantienvärinen tukka sidottuna villalangalla saparoksi niskaan. Hän ei milloinkaan viitannut, ja jos Betty siitä huolimatta kysyi tytöltä, tämä näytti pelästyvän. Mutta jos pojat yrittivät härnätä "hiirulaista", kuten he tätä kutsuivat, hiiri muuttui sähiseväksi ja raapivaksi kissaksi.

Aamiaistunnilla suurin osa lapsista juoksi kotiin syömään, vain kauempana asuvat istuutuivat kiviaidalle syysauringon lämpöön, ja Betty teki heille seuraa. Hän kyseli lasten perheistä ja kotioloista, ja kaikki kertoivat kilvan vanhemmistaan, sisaruksistaan ja leluistaan.

-Entä sinä, Ruth? Betty lopulta kysyi, sillä tämä oli istunut koko ajan vähän kauempana nakertamassa kovaa leivänpalaa.

-Ei sillä mitään perhettä olekaan, ehätti Timmie MacVurich huutamaan. -Sen isä on juoppo ja äiti pyykkiakka, eikä sillä ole yhtään leikkikalua - sen isä juo mitä pyykkiakka ansaitsee ja lyö sitä!

Betty avasi suunsa nuhdellakseen Timmietä, mutta Ruth ehti ensin. Hän loikkasi kuin laiha pantteri Timmien kimppuun, huusi ja ulvoi, puri ja raapi. Kuului repeävän kankaan rutinaa ja Timmien kirkunaa tytön raastaessa hänen hiuspörröään.

Betty sai lopulta otteen Ruthin vyötäisiltä ja veti sätkivän tytön kauemmaksi. Ruth huusi kuin haavoitettu eläin, sitten hän äkkiä puri Bettyn kättä ja syöksyi aidan yli heti tämän hellitettyä otettaan.

Koulun pihalle laskeutui syvä hiljaisuus. Timmie nyyhkytti ja paineli haljennutta huultaan, ja Betty haki hajamielisesti nenäliinaansa sitoakseen kätensä ja tuijotti kylän halki juoksevan tytön perään. Sitten hän terästäytyi.

-Saisit hävetä, Timmie! Kuinka voit olla noin ilkeä Ruthille? Mene nyt kotiisi ja käske äitisi puhdistaa nuo haavat. Saat lupaa loppupäiväksi.

Timmie ällistyi Bettyn tylystä äänestä niin, että lakkasi vikisemästä. Hän oli kuvitellut olevansa oikea marttyyri kaiken tapahtuneen jälkeen. Hitaasti poika nousi, otti kirjat, jotka joku toveri haki luokasta, ja tallusti tiehensä.

Sen iltapäivän Betty oli kuin unessa. Hän kyllä opetti ja kuulusteli, mutta tuskin tiesi mitä teki. Ja kun tunnit lopulta olivat ohi ja Allan MacTaggartkin lampsinut tiehensä, tyttö tunsi itsensä hyvin väsyneeksi.

Äkkiä ovi avautui ja pitkä, laiha nainen ilmestyi luokkaan.

-Olen rouva MacVurich, hän ilmoitti kylmästi. -Poikani Timmien äiti.

Ellei Betty olisi ollut niin masentunut, hän olisi tirskahtanut tälle esittelylle. Mutta nyt hän vain esittäytyi itsekin ja odotti jatkoa.

-Timmie kertoi sen hirveän tytön käyneen hänen kimppuunsa, purreen ja raapineen, ja täysin ilman syytä, rouva MacVurich sanoi. -Ei, älkää yrittäkö puolustautua! Opettajan tehtävä on estää tuollaiset kohtaukset!

-Kuulkaas nyt...

-Minä vaadin, että tuo Weilsonin kakara erotetaan koulusta ja heti - kuuletteko, heti!

-Kuulossani ei ole vikaa. Betty oli kalpea raivosta. -Teidän poikanne solvasi...

-Tiedän täsmälleen, mitä Timmie-kulta sanoi, enkä näe siinä mitään väärää. Sehän on kaikki totta! Jos tenava on liian hieno kuullakseen totuuden itsestään ja porukastaan, niin sopii pysyä poissa kunnon ihmisten jaloista!

Betty löi viivoittimella pöytään.

-Te sydämetön eukko, hän huusi kyyneleisellä äänellä, -toivosin voivani lyödä teitä!

-Oh! Rouva MacVurich hypähti taaksepäin.

-Tajuatteko te, että tuo lapsiraukka ehkä rakastaa vanhempiaan? Ettei hän mahdollisesti tahtonut näitä solvattavan! Että hän puolustautui - ja, Luojan tähden, siihen on hänelläkin sentään oikeus, vaikkei hänen äitinsä olekaan tuollainen pönäkkä, itserakas ämmä!

-Oh, huudahti rouva MacVurich uudelleen. -Va-va-vai niin, nuori nainen!

-Ju-ju-juuri niin, Betty matki. -Minä luulin meidän elävän kristityssä maassa, mutta näköjään täällä on muutamia, joilla ei ole aavistustakaan sanan "lähimmäisenrakkaus" merkityksestä!

Rouva MacVurich, joka oli Claymuirin seurakunnan ensimmäisiä lähetysompeluseuran tarjoilujen komeudessa, kalpeni ja punastui vuorotellen. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja marssi ovelle sinkauttaen olkansa yli:

-Kuulette tästä vielä! Voin luvata, ettette ole kauan tämän kylän opettajatar!

Kun rouva oli mennyt, Betty lysähti pöytää vasten. Oliko hän onnistunut hankkimaan potkut jo ensimmäisenä päivänä?

-Mutta parempi sekin, kuin - kuin jäädä tänne, missä ihmisen arvo on suoraan verrannollinen hänen omaisuuteensa! tyttö mutisi hampaittensa raosta.

Samassa ovelta kuului kevyitä askeleita. Kun Betty nosti päänsä, hän näki Ruthin, joka lähestyi pöytää hitaasti ja valmiina pakenemaan. Lopulta hän laski kimpun kukkia Bettyn eteen, kääntyi ja juoksi tiehensä paljaat ruskeat jalat vilkkuen.

Hämmentyneenä Betty tuijotti kukkia. Orvokkeja - vähän hallanpanemia, mutta yhä tummia ja lempeitä kuin äidin silmät. Mistä Ruth-parka oli mahtanut moisia löytää?

-Antakoot vain potkut, kyllä minä jotenkin selviän, tyttö sanoi äkkiä reippaasti, nousi ja kokosi tavaransa. -Ja huomenna on uusi päivä.

Mennessään pyöränsä luo Betty huomasi, että takarenkaasta oli päästetty ilma ulos - ja pumppu oli tietysti Omenamäellä.

-Allan MacTaggart, sitäkö se sinun virnistyksesi tarkoitti! tyttö mutisi. -No, huomenna kadut - saat kirjoittaa aineen syksyisestä luonnosta.

Itsekseen hymyillen Betty lähti taluttamaan pyöräänsä orvokkikimppu toisessa kädessään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti