tiistai 19. elokuuta 2008

21. luku: Omenamäki

Postivaunut pysähtyivät kaupan eteen. Betty astui alas - hän oli ollut ainoa matkustaja. Eikö kukaan muu halunnut tänne kauas?

-Neiti Stewart?

Hintelä, ehkä Johnin ikäinen nuori mies seisoi hänen edessään. Pellavanvaalea tukka kehysti ruskettuneita, pisamaisia kasvoja, ja virnistys oli uskomattoman hilpeä.

-Minä olen Tom Raeburn, MacConachien renki. Rouva käski tulla teitä vastaan. Tässäkö teidän tavaranne ovat?

-Kyllä - myös pyörä. Betty pelasti ajopelinsä viime hetkellä, kun postivaunujen kuljettaja oli pudottamaisillaan sen huolettomasti alas vaunujen katolta. Hän tunsi olonsa helpottuneeksi. Ensimmäinen tuttava Claymuirissa ei sentään mulkoillut häntä nenänvarttaan pitkin.

-Ajatteko te kanssa?

-Tietysti.

-No se on hyvä. Omenamäeltä on aika matka koululle.

-Omenamäeltä?

-Niin, MacConachien tilalta. Siellä ovat kylän ainoat omenapuut. Se onkin kylän varakkain, siksi opettajat aina asuvat siellä. Tässä ovat kärryt. Hypätkää istumaan vain, neiti, minä nostan tavarat kyytiin.

Hetken kuluttua Tom heilautti itsensä Bettyn viereen ja tarttui ohjiin.

-Onkos tämä teidän ensimmäinen paikkanne? No, älkää sitten pelästykö rouva MacConachieta. Sillä on tapana sanoa ääneen kaikki mitä se ajattelee, mutta ei se sillä pahaa tarkoita.

-Onko olemassa herra MacConachieta?

-On, mutta ei sillä ole talossa mitään valtaa, rouva siellä määrää. Tuossa on koulu.

Betty näki valkoiseksi rapatun kivirakennuksen jonkin matkan päässä avoimella nummella. Ei puita missään - ei ainoatakaan ystävällismielistä koivua toivottamassa häntä tervetulleeksi! Häntä vilutti.

-Teidän edeltäjänne otti ja meni naimisiin keväällä, Tom jatkoi rupatteluaan. -Eikä siitä muutenkaan oikein pidetty. Tuossa on MacTaggartin talo - sieltä tulee kouluun isoja poikia. Ne ovat perusteellista väkeä, nuo MacTaggartit. Käyvät luokatkin kahteen kertaan. Tom nauroi. -No, nyt käännytään Omenamäkeä kohti.

-Tuoko se on?

Rakennus oli valkoiseksi rapattu kuten koulukin. Siinä ei ollut kuistia, ei ikkunaluukkuja, ei kukkalaatikoita - ei mitään, mikä olisi pehmentänyt kylmää kalkinvalkeaa kiveä.

Kun Betty kapusi alas rattailta, touhusi ovesta ulos pyöreä nainen.

-Tekö se olette - no mutta varjelkoon, ihanhan te olette lapsi! Onko omakaan koulunne vielä lopussa? nainen huudahti tullessaan tervehtimään. -Tuommoinen pieni - toivottavasti ette saa keuhkotautia. Polkupyörä? Teidän? No, mikäs siinä - vaikka en minä ole koskaan hyväksynyt tuota pyöräilyhullutusta. En naisilla ainakaan. Jos Jumala olisi tahtonut meidän liikkuvan moisilla kapineilla, olisi Hän luonut meille pyörät jalkojen sijaan. Tulkaa sisään nyt - Tom, vie matka-arkku neidin huoneeseen. Stewart, sehän oli nimi?

Betty seurasi rouva MacConachieta kerrassaan nujerrettuna. Eteinen oli tumma ja synkkä, ja keittiössä sekoitti kattilaa nyrpeäilmeinen palvelustyttö.

-Käskin Catrionaa kattamaan tänne, opettajat oppivat niin helposti liian hyvälle. Juokaa nyt teetä, vaikka kohta on päivällisaika.

Betty istuutui tottelevaisesti. Rouva MacConachie kellahti istumaan häntä vastapäätä kädet vatsan päällä.

-Kaksi kakkuviipaletta - opettajien ei kyllä kuuluisi ahnehtia, hän sanoi, kun Betty oli juonut teensä. -Mutta olkoon nyt tämän kerran. Catriona, näytä neiti Stewartille hänen huoneensa.

Betty seurasi tyttöä talon toiseen kerrokseen ja vielä kapeita portaita ylös pieneen ullakkohuoneeseen. Vinosti laskeutuva katto pienensi sitä ikävästi, mutta vuode oli leveä ja mukava, pöytä monilaatikkoinen ja kirjahyllyssä tilaa. Ja lisäksi kattoikkunasta näki yli koko Claymuirin - kirkon ja koulun ja koko joukon taloja keskellä nummea, tuulten pyyhittävinä. Kylä läpi solisi kirkasvetinen joki.

Catriona oli kadonnut sanaakaan sanomatta, ja Betty alkoi purkaa matkatavaroitaan. Samalla hän hyräili iloisesti. Vaikka rouva MacConachie ei ollut liialla hienotunteisuudella pilattu, vaikutti Claymuir kauniilta paikalta puuttomuudesta huolimatta. Ja tästä huoneesta saisi vielä oikein kodikkaan.

Sellainen se olikin jo puolen tunnin kuluttua, kun Betty oli asettanut kirjansa hyllyyn ja valokuvat sekä kirjoituskoneensa Sihteerin pöydälle. Heti kun hänellä olisi aikaa, hän etsisi vähän kukkia maljakkoon, jonka Rosie oli lähettänyt onnentuojaksi.

Samassa kello kilisi alakerrassa, ja Betty kiiruhti päivälliselle. Tom, Catriona ja rouva MacConachie istuivat jo keittiön pöydän ääressä, ja sitten sisään astui pieni kalju mies, jonka Betty arvasi herra MacConachieksi.

-Päivää, neiti Stewart, herra MacConachie sanoi ystävällisesti ja ojensi kätensä. -Tervetuloa Claymuiriin.

-Lakkaa lörpöttelemästä, Fergus, rouva MacConachie kivahti.

Hänen aviomiehensä romahti ilmeisen nolona istumaan ja aloitti ruokarukouksen. Sitten syötiin hyvin hiljainen ateria, vaikka Tom yrittikin huvittaa Bettyä virnistämällä tälle silloin tällöin. Kerran Catriona näki sen ja mulkaisi Bettyä niin rumasti, että tämä kauhistui.

-Kai te tulette mukaamme hartauskokoukseen? rouva MacConachie kysyi, kun Catriona oli räiskäyttänyt astiat pesusoikkoon.

-Toki. Täälläkö se pidetään näin maanantaisin?

-Se on aina pidetty täällä maanantaisin, rouva MacConachie ilmoitti, aivan kuin Betty olisi kysynyt, kiersikö maa täällä aurinkoa.

Claymuirin pappi oli hyvä puhuja, totesi Betty kirkossa tyytyväisenä. Olisi ollut harmillista kuunnella koko vuosi jotakuta, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Sitäpaitsi rouva MacConachie innostui kotimatkalla kertoilemaan kirkossa olleista ihmisistä.

-Se joukko etupenkissä tuli Kanervarinteen kartanosta, hän selvitti. -Sir Donald Melville, lady Amelia Melville ja heidän poikansa Robert. Teidät kutsutaan pian Kanervarinteelle, neiti - ne kutsuvat aina uudet opettajattaret tentattaviksi. Ja katsokaa sitten, ettei Robert-herra pääse liian lähelle - se pitää tuommoisista nättisilmäisistä kuin te.

Betty nauroi itsekseen istuessaan myöhemmin illalla peilinsä ääressä harjaamassa tukkaansa.

-Minun pitäis ilmeisesti ottaa tuo "nättisilmäinen" kohteliaisuutena, hän tuumi. -Mutta nyt nukkumaan, huomenna on tulikokeeni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti