maanantai 18. elokuuta 2008

20. luku: Hyvästejä

-Onhan kakku hyvää? Rose kysyi huolestuneena. -Se paloi vähän.

-Parasta maistamaani, vakuutti Betty ja laski teekuppinsa lautaselle. -Ei, en ota enää, kiitos vain. Minun pitää vähitellen lähteä, Silviaa ei nykyään voi odotuttaa kauan.

-Oli niin hauskaa, kun tulit käymään. Voi rakas sisko, on kauheaa erota!

-Olemmehan me jo tottuneet. Betty nousi hymyillen ja meni katselemaan lipaston päälle asetettuja valokuvia pienessä olohuoneessa. -Eliza olisi tahtonut mukaan, mutta halusin tulla yksin. Harmi vain, ettei Charlie ole kotona.

-Niin, hänellä on kovasti työtä. Kuule, eikö sinua pelota? Rose näytti avoimen uteliaalta.

-Pelottaa niin hirveästi, etten tahtoisi ajatella koko asiaa. Toivottavasti ylimmän luokan pojat eivät ole kovin paljon minua pidempiä. Äiti ei suostunut hankkimaan kenkiini valekantoja.

Rose nauroi.

-Kerro heille tarinoita, kuten Tuhannen ja yhden yön saduissa tehtiin. Ja muista kirjoittaa paljon lehtiin. Minusta tuntuu aina niin hyvältä lukea kertomuksiasi - on kuin istuisit vieressäni. Mitä matkakertomuksellesi muuten kuuluu?

-Herra Gregory kehui sen taivaisiin. Ensimmäinen osa julkaistaan ensi numerossa. Mutta nyt minun pitää tosiaan lähteä, juna lähtee varhain huomenna ja on vielä paljon tehtävää.

Rose syleili lujasti sisartaan.

-Jumala olkoon kanssasi, hän mutisi. -Kai muistat meidän kouluaikamme kepposet? Tuskin koululaiset ovat tässä ajassa ehtineet paljon muuttua.

Betty erosi Rosesta kyyneleet silmissä. Muutenkin olo oli haikea. Ensi kerran hän nyt lähti kotoaan ansiotyöhön. Kouluelämä oli kuitenkin ollut niin huoletonta ja helppoa - nyt hänen pitäisi itse elättää itsensä.

Illalla tuomari kutsui Bettyn luokseen.

-Tämää on suuri muutos sinulle, tyttöseni, hän sanoi. -Mutta muista - jos tuntuu kovin raskaalta, voit aina tulla takaisin kotiin.

Betty puisti päätään.

-Kestän kyllä. En ole käynyt seminaaria juostakseni pakoon ensimmäistä vastoinkäymistä.

Tuomari nauroi.

-Noin puhuu kunnon ylämaalainen. Hän veti lompakkonsa esiin. -Kas tässä, vähän käyttörahaa - paperia ja kynänteriä varmaan tarvitset, vaikka sinulla tuo kirjoitusmasiina onkin.

-Mutta isä...

-Vaiti nyt! Kas noin. Ja luulen, että äitikin tahtoisi keskustella kanssasi.

Betty nyökkäsi, suuteli isäänsä ja lähti huvimajaan, jonne tiesi äidin menneen. Talo oli hiljainen; Eliza ja Mary olivat Keijulehdossa, Jennie ja Annie ystävättäriensä luona ja David ongella. John istui pihakoivun oksanhaarukassa lukemassa. Monien mutkien jälkeen hän oli palaamassa taas Will-enon palvelukseen.

-Kultaseni. Äiti laski ompeluksen syliinsä Bettyn astuessa sisään. -Istu. Joko olit isän luona?

-Jo. Eikä hänen olisi pitänyt...

-Höpsis. Katsohan, isäsi ei oikein osaa puhua - tarkoitan, että hänen on kovin vaikea ilmaista tunteitaan.Siksi sovimme, että hän antaa vähän rahaa ja minä pidän lähtiäissaarnan.

Betty nauroi, ja äiti kääri ompeluksensa kokoon.

-En tiedä, oletko ajatellut työsi hirvittävää vastuuta, hän jatkoi. -Sinun käsissäsi on osa kokonaisesta sukupolvesta. Varsinkin alaluokkalaiset ovat alttiita monenlaisille vaikutuksille. Muista antaa heille ihanteita!

Betty nyökkäsi, nyt vakavana.

-Ole heidän ystävänsä ja tukijansa, mutta myös ihminen, jota he voivat kunnioittaa. Ällä milloinkaan tee tai sano mitään, mitä et tahtoisi noiden lasten tekevän. Opeta heitä rakastamaan luontoa ja jokaista sen osasta, niin kasveja kuin eläimiäkin, Jumalan luomina.

-Nyt minä alan itkeä, äiti.

-Itke vain, jos siltä tuntuu. Ole oikeudenmukainen, äläkä hätiköi rangaistessasi sen enempää kuin kiittäessäsikään. Vaadi heiltä paljon, ja hekin oppivat settamaan päämääriä itselleen.

Betty syleili äitiään.

-Luulin lähettäväni sinut suureen maailmaan kolme vuotta sitten, kun Rob ja sinä seisoitte asemalaiturilla Edinburghissa vilkuttamassa junan perään, Cathy-rouva mumisi, -mutta se oli kuitenkin vielä niin turvallista - ja sinä olit lapsi. Nyt olet nuori nainen, ja sinun on selviydyttävä yksin.

-Minä selviydyn kyllä.

Äiti hymyili kyyneltensä läpi.

-Tiedän sen, hän sanoi.

Kun Betty myöhemmin astui omaan huoneeseensa, hän löysi Annien ikkunapenkiltä yöpaitasillaan.

-Miksi et ole nukkumassa? hän kysyi.

-Ei väsytä. Annie katseli alas puutarhaan. -Kuule, enkö voisi jäädä tänne yöksi?

-Miksei. Hae huopasi ja tyynysi Rosen vuoteeseen. Betty vaihtoi yöpuvun ylleen. -Oliko Murraylla hauskaa?

-Ei. Annie huokasi syvään. -Katie ja minä riitelimme.

-Hyvänen aika - parhaat ystävät!

-Anna minä harjaan tukkasi, kerron samalla.

-Ole hyvä. Betty istuutui peilin eteen ja avasi nutturansa. -No, mistä te riitelitte?

-Kai sinä tiedät, että - että Joe Bell ja minä - me...

-...kuljette ympäri käsi kädessä, kaksi mokomaa pentua, Betty matki Effietä ja huomasi peilin kautta tyytyväisenä sisarensa sentään hymyilevän. -No, pitääkö Katiekin Joesta?

-Ei! Hän inhoaa tätä. Ja nty hän... Alkoi moittia Joeta... enkä minä kestänyt... vaan aloin sanoa kauheita asioita... Voi! Annie pyyhkäisi silmänsä yöpaidan hihaan. -Ja sitten minä lähdin ovet paukkuen.

-Voi sentään. Mitä aiot tehdä nyt?

-Lähden Kiinaan.

-Älä viitsi, ethän osaa edes heidän kieltään. Kiitos, nyt tukkani on hyvä. Hae huopasi ja tyynysi, jutellaan sitten.

Hetken kuluttua tytöt makasivat vuoteissaan. Huone oli autio, Bettyn matka-arkku oli jo aamulla viety polkupyörän kanssa Fort Williamiin aseman säilytykseen, ja vain matkapuku ja käsilaukku olivat tuolilla. Betty huokasi itsekseen.

-No, hän sitten sanoi. -Mitä kauheita asioita sinä Katielle sanoit?

-Kaikkea - että hän on juoruileva akka ja että Andrew nai Megin vain, koska ei parempaakaan löytänyt...

-Aijai!

-Ja sitten sanoin, että rouva Murraylla ei ole lainkaan makua vaatteiden suhteen... ja että Keith on rumin poika koko kylässä...

-Etkö voinut yhtään hillitä kieltäsi? Vaikka mikä minä olen sanomaan, Betty huokasi.

-Lopuksi minä sanoin, ettei hänen pitäisi arvostella muiden ystäviä niin kauan kuin pojat kiertävät hänet kaukaa. Ja sitten minä lähdin ja itkin koko kotimatkan.

Betty muisti, miten oli Tiedon kunnaiden syksynä riidellyt Rosien kanssa ja sitten törmännyt Duncaniin.

-Huomenna menet Murraylle ja pyydät anteeksi, hän sanoi päättäväisesti.

-Katie aloitti!

-Kuulehan. Te olette olleet Katien kanssa ystävät jo ensiluokalta lähtien. Ja nyt Joe saattaa sinut hartauskokouksista ja lähtee kävelemään kanssasi - etkö ymmärrä, että Katie pelkää menettävänsä parhaan ystävnsä, varsinkin nyt, kun lähdet Edinburghiin. Siksi hän moittii Joeta.

Annie makasi hetkisen hiljaa katsellen kattoon. Sitten hän kääntyi taas Bettyyn päin.

-Olet oikeassa. Menen heti huomenna sopimaan asian - ehdimme viettää vielä kolme päivää yhdessä, ennen kuin äiti vie minut Edinburghiin.

-Hyvä tyttö. Ja kuule, muista sitten mennä tapaamaan Isoäitiä usein. Hän on kovin yksinäinen nyt, kun Rosiekin jää Aberdeeniin opettamaan. Hän olisi varmasti ottanut sinut mielellään Charlotte Squarelle asumaan, jos äiti vain olisi kysynyt.

-Äiti sanoi, ettei halua jäädä niin suureen kiitollisuudenvelkaan, Annie sanoi. -Mutta minä käyn siellä usein. Ja toisaalta on hauska päästä asumaan Ruususen linnaan, kun sinä olet puhunut siitä niin paljon - rouva Cochrane oli luvannut äidille, että saan sinun entisen huoneesi.

-Lähetän sitten mukaasi myös muutamia unelmiani. Betty hymyili.

He puhelivat hetkisen, kunnes äiti lopulta koputti oveen tullessaan peittelemästä Elizaa, jolla oli tapana potkia peitto päältään. Hän oli arvannut, miksi Annien vuode oli ollut tyhjä. Vielä senkin jälkeen kuului huoneessa Annien suhahdus:

-Sinä olet ihana sisko!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti