sunnuntai 17. elokuuta 2008

19. luku: Kotona jälleen

Heinäkuun 25. päivänä
"Herra Duchetti vei minut tänään retkelle vuoristoon. Tietystikään en olisi suostunut, ellei bambina olisi 'luonnollisesti' tullut mukaan.

Miriam-tyttönen oli niin ihastunut kantotuoliin, jossa hän matkasi rinnettä ylös kuin prinsessa, että sitoi mukisematta aurinkohattunsa nauhat leuan alle. Minun hattuni roikkui niskassa, ja rusketuin aika tavalla - rouva Somerville oli suorastaan järkyttynyt nähdessään kasvoni.

Vietimme vuorilla koko päivän. Lounaaksi söimme voileipiä, jotka rouva Schmidt oli laittanut mukaan. Miriam ja minä istuimme huovalla, minä kerroin tarinoita ja herra Duchetti piirsi. Illalla hän näytti minulle kuvan, jossa istun auringossa kirja sylissäni. Täytyy myöntää, että se oli hyvin tehty.

'Ahdasmielinen ja ennakkoluuloinen' käsitykseni italialaisista (Rosie ilmaisi asian näin kirjeessään) vahvistui, ikävä kyllä; herra Duchetti koetti hakkailla minua, kunnes melkein suutuin. Yleensäkin koetan välttää sellaista, ja kun miehen silmissä on jo valmiiksi voitonvarma kiilto, itsekunnioitukseni vaati minua olemaan loppupäivästä hyvin kylmä.

-Minä pidän herra Duchettista, sanoi Miriam illalla, kun menin hetkeksi istumaan hänen vuoteensa laidalle.

Herttainen lapsi, muta täysin vailla arvostelukykyä."

Heinäkuun 31. päivänä
"Tämän päivän me vietimme uimalassa. En tosin osaa uida - Keijulehdon lampi on liian matala siihen tarkoitukseen - mutta vietimme Miriamin kanssa aikaa altaan matalassa päässä. Rouva Somerville ui altaan kolmesti päästä päähän ja asettui sitten rantakojuun lukemaan.

Meillä oli hyvin hauskaa Miriamin kanssa. Pidin häntä käsistä ja hän polski jaloillaan pysyen sillä tavoin pinnalla - kylpylän lääkärin mukaan se on parhainta harjoitusta. Hän pystyi myös kävelemään pienen matkan altaan pohjalla veden kannattamana.

Seuraamme liittyi kaksi saksalaisneitiä, Grünerin sisarukset, joista Ada pelkää kaikkea ja kaikkia ja Martha on utelias kaikille elämänilmiöille. Kun Miriam väsyi veteen, autoimme hänet omaan kojuunsa pyyhkeeseen kiedottuna ja aloimme pelata palloa - Miriam sai hyvin koppeja tuolistaankin. Tosin Ada poelkäsi saavansa pallon päähänsä ja pysytteli sivummalla. Pukeuduttuamme Martha ehdotti kahvihetkeä. Myös rouva Somerville tuli mukaan, ja vietimme ravintolassa hauskan puolituntisen.

-Kahvi ei tee hyvää vatsalle, huokasi Ada. Hänellä on tapana huoata, sanoipa hän mitä tahansa - hän osaa huoata iloisesti ja surullisesti, haikeasti ja hämmästyneesti. Kadehdin moista kykyä.

Iltapäivällä koimme oikean vuoristomyrskyn. Ukkonen pauhasi taivaalla kertautuen vuorenseinämistä tuhatkertaisena. Miriam-tyttönen piti koko ajan äitiään kädestä, Ada vapisi ja uikutti - ja huokaili - ja Martha ja minä istuimme palmuhuoneen suuren maisemaikkunan molemmin puolin katselemassa mustanharmaata taivasta ja veitsinä välähteleviä salamoita ja herra Duchettia, joka seisoi kalliolla sadeviitassaan piirtämässä tätä kaikkea.

-Hullu mies, tapattaa itsensä turhan vuoksi, puuskahti rouva Schmidt.

Kirjoitin vinon pinon kuvapostikortteja Skotlantiin ja podin kauheaa koti-ikävää. Ajatella, että he kaikki ovat siellä, istuvat huvimajassa viilenevässä iltahämyssä - Effie kutoo sukkaa Johnille tai villaliiviä Elizalle, joka vihaa sitä, ja äiti korjaa vaatteita ja hymyilee lempeästi, kun isä kertoo viime käräjistä - ehkä Anna ja Rob ovat tulleet, ja Charlie ja Rose - miksi minä hullu lähdin minnekään kotoa!

Eikä yksikään koulu ole vielä vastannut hakemukseeni."


Elokuun 2. päivänä
"Herra Duchetti lähti tänään. Häpeä sanoa, mutta olen siitä iloinen.

Hän antoi minulle sen piirroksen, jonka teki vuoristoretkellämme. Miriam-tyttönen murjottaa, koska en pääsekään palatsin valtiattareksi Roomaan ja koska on osoittautunut, ettei venäläisellä ruhtinaallakaan ole poikaa, vain kaksi tytärtä. Ada Grüner huokasi tietäväisenä ja sanoi, ettei etelämaalaisia voi milloinkaan varoa tarpeeksi."

Elokuun 9. päivänä
"Olen pakannut tavaroitani. Miten on mahdollista, että kun tullessa selvisin matka-arkulla ja laukulla, tarvitsen nyt matka-arkun, laukun, kassin ja korin? Minun pitää kysyä Johnilta, voivatko vaatteet turvota, vai ovatko syynä sittenkin Lausannen-retkellä tekemämme ostokset.

Miriam-tyttönen voihkii jo valmiiksi ajatellessaan laivaa. Minä koetan hymyillä ja puhella hauskasta junamatkasta. Oijoi, rukoilen hartaasti, etten taas vain makaisi sängynpohjalla valittamassa!

-Serkkuni antoi ylen koko matkan Lyypekistä Hulliin, sanoi Ada Grüner ja huokasi osaaottavasti.

Miksi me emme voineet mennä vaikka Bathiin!"

Merenneidolla elokuun 12. päivänä
"Olemme olleet matkalla jo viisi tuntia, ja joimme juuri teetä. Oi, jospa meri olisi parantanut tapansa!

Koska emme kerran voi pahoin, olemme Miriamin kanssa tutkineet laivaa. Hänestä on tullut jo laivan lemmikki, ja mikäli edessä on portaat tai niin kapea ovi, ettei pyörätuoli siitä mahdu, on jostakin aina ilmestynyt avulias merimies valmiina kantamaan Miriamia. Kannella hän seiosi hetkisen kaiteeseen nojaten, ja pystyin tuskin hillitsemään kyyneleitäni. Jospa, jospa - ei, en kirjoita sitä tähän, sisällytän toiveen vain rukouksiini.

Alkaa tuntua siltä, että voisin jopa syödä illallista. Luojan kiitos!"

Kuusikukkulalla elokuun 16. päivänä
"Kotona jälleen! Tulin eilen yöjunalla, ja olen nukkunut luvattoman myöhään.

Täytin matkan aikana kaksikymmentä vuotta, käsittämätöntä. Istuimme junassa juuri 11. päivänä, ja rouva Somerville ja Miriam-tyttönen kyllä onnittelivat minua ja antoivat lahjoja, mutta en ajatellut asiaa sen kummemmin.

Vasta kun nyt heräsin siihen, että Mhairi toi aamiaistarjottimen huoneeseeni ja Mary ja Eliza hyppäsivät vatsalleni - he olivat odottaneet kolme tuntia korva kiinni ovessa kuullakseen minun heräävän, sillä äiti oli kieltänyt häiritsemästä minua - vasta sitten käsitin, että olen taas vanhentunut. Vuoden kuluttua olen tosiaan täysi-ikäinen ja 'naimaiässä', kuten isä sanoo. Kamalaa!

Iltapäivällä talo oli täynnä vieraita yhtistä syntymäpäivä- ja kotiintulojuhlaa viettämässä. Ken ja Amy kuhertelivat oikein suloisesti. Myra näytti tyytyväiseltä - Amy on pehmeä ja tottelevainen, minun 'kasvattamisessani' neiti Knoxilla olisi ollut suurempi työ.

Una ja Alex ovat salakihloissa, se julkistetaan ehkä parin viikon kuluttua. Voi kamalaa, me kaikki olemme tulossa vanhoiksi."

Elokuun 20. päivänä
"Olen niin, niin iloinen! Tanssin juuri ylös portaita kuin 10-vuotias.

Olen saanut työpaikan! En tosin Glasgow'sta enkä Invernessistäkään, vaan pienestä Claymuirin kylästä. Pääsen ainoaksi opettajattareksi kylän kansakouluun. Oppilaita on hiukan alle kaksikymmentä, siis vähemmän kuin Glen Longissa.

Palkka ei ole hirmuinen, mutta siihen kuuluu täysi ylöspito erään rouva MacConachien luona. Johtokunnan kirje ei kerro, onko hän leski, vai onko hänen aviomiehensä liian mitätön mainittavaksi; liioin en saa tietää, onko hän nuori vai vanha, lapseton vai äiti, tai millainen hänen kotinsa on. En tiedä siis mitään ihmisestä, jonka kanssa tulen asumaan ainakin seuraavan vuoden. Kotiin tulen seuraavan kerran vasta jouluksi! Miten mahdan jaksaa ilman ystäviäni?

Mutta kulkeehan posti, ja otan mukaan päiväkirjani ja kertomusvihkoni.

Tämä on suurenmoista!"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti