lauantai 16. elokuuta 2008

18. luku: Alppiaurinkoa

Betty seisoi ovella kasvot aurinkoon päin, silmät suljettuina ja onnellinen hymy huulillaan. Miten lämmintä oli! Sitä ei olisi voinut aavistaa, kun näki korkeat lumipeitteiset vuorenhuiput.

-Eikö ole suloista, että sittenkin selvisimme meritaudista? kysyi Miriam-tyttönen tyytyväisenä. Hän istui pyörätuolissa huopaan käärittynä ja ilmeisesti nautti olemassaolostaan.

Betty avasi silmänsä ja nauroi. Hän oli odottanut innolla elämänsä ensimmäistä ulkomaanmatkaa, mutta he kaikki kolme olivat olleet niin merisairaita, että olivat joutuneet viettämään kaksi päivää Hampurissa vain toipuakseen.

-En koskaan olisi kuvitellut toivovani, että olisin englantilainen enkä skotti, mutta kun vain ajattelenkin miten lyhyt matka Doverista olisi Manner-Eurooppaan Edinburghiin verrattuna... Hän puisti päätään.

Miriam tyrskähti. Samassa Alison Somerville astui kylpylän suurelle kuistille.

-Aiotteko lähteä jonnekin? hän kysyi suudellessaan tytärtään.

-Ajattelimme nousta ylemmäksi. Rouva Schmidt sanoi, että siellä on hyvin kaunista.

-Hyvä on. Minä taidan pysytellä vielä tämän päivän lepohuoneessa, se merenkäynti... Rouva Somerville huokasi. -Onneksi rouva Schmidt puhuu ranskaa, en tunne oloani aivan orvoksi. Mutta tulkaa takaisin lounasaikaan mennessä, Miriamilla on hieronta sen jälkeen. Ja lapsi kulta, laita toki hattu päähäsi. Ethän tahdo päivettyä!

-Kaikki kylän lapset ovat aivan ruskeita, vastusti Miriam, joka inhosi leveälieristä aurinkohattuaan.

-He ovatkin talonpoikaisväkeä. Kas noin, pitäkää hauskaa! Rouva Somerville asetti hatun tyttärensä kiharoille ja palasi sisään.

Betty työnsi pyörätuolin alas kuistin luiskaa ja kivetylle tielle, joka johti loivasti ylös kohti vuorenrinnettä. Linnut lauloivat, mehiläiset surisivat, kaukaa toi tuuli havumetsien tuoksua.

-Maailma on suuri ihme, kuiskasi Miriam-tyttönen.

He päättivät jäädä kohtaan, jossa rinne muodosti tasaisen luonnonterassin. Betty levitti huovan nurmikolle ja auttoi sitten Miriam-tyttösen sen päälle. Pitkään jatkuneiden voimisteluharjoitusten jälkeen tämä pystyi tuettuna ottamaan pari-kolme askelta, ja Alison Somervillen usko parantavaan alppi-ilmastoon oli herättänyt Bettyssäkin toiveita.

Rouva Schmidt, kylpylän emäntä, oli ollut oikeassa. Nurmikko oli kirjavanaan erilaisia kukkia, ja Betty poimi niitä Miriam-tyttöselle suuren kimpun. Sitten hän otti esiin hauskan romaanin, jota oli alkanut lukea ääneen junamatkalla.

Kun oli päästy tarinan ensimmäiseen rakkauskohtaukseen, Miriam-tyttönen äkkiä keskeytti.

-Onko teidän ikävä herra Flemingiä? hän kysyi.

-Ystäviä on aina ikävä, kun he ovat poissa.

-Niin mutta oikein ikävä. Kun - kun minä kuulin isoäidin sanovan äidille, että te menette varmaankin vielä naimisiin herra Flemingin kanssa.

-Isoäitisi erehtyy, Betty sanoi lempeästi, vaikka häntä raivostutti.

-Minä vain ajattelin... Kun se italialainen herra ruokasalissa katseli teitä.

-Minuako? Älä ole hupsu.

-Äiti sanoi, että hän on taidemaalari. Ehkä hän maalaa teidät ja rakastuu teihin ja vie teidät palatsiinsa Roomaan.

-Eivät kaikki italialaiset asu palatseissa - eivät taiteilijat varsinkaan.

-Mutta jos hän onkin ruhtinas, joka vain esiintyy taiteilijana?

-Se olisi satu, pieni Miriam, ja elämä on todellisuutta - ikävä kyllä.

-Ottaisitteko te sitten mieluumin sen venäläisen ruhtinaan, joka söi toisessa pöydässä? Kylpylän kansainvälinen ilmapiiri oli laittanut Miriamin romanttisen pään aivan pyörälle niiden pitkien, ikävien vuosien jälkeen, jotka tämä oli viettänyt suljettuna omaan huoneeseensa.

Betty nauroi ääneen.

-Kultaseni, mikäli oikein näin, niin ruhtinas Seremetjev on seitsemänkymmenen ja naimisissa!

-Niin mutta jos hänellä on poika...

-Haluatko sinä, että minä luen vai en?

-Voi, lukekaa! Miriam asettui makuulle huovalle ja sulki silmänsä. Aurinkohattu oli pudonnut jonnekin pyörätuolin luo.

He viettivät iloisen aamupäivän ja palasivat lounaalle punaposkisina ja virkeinä. Ruuan jälkeen Miriam-tyttönen meni hierottavaksi, ja Betty istuutui suureen palmuhuoneeseen lukemaan saksankielistä lehteä. Hänen vaatimaton kielitaitonsa oli osoittautunut varsin puutteelliseksi, ja hän yritti kehittää sitä aina kun voi.

Huone oli näyttänyt tyhjältä, ja siksi Betty säpsähtikin kuullessaan jonkun sanovan:

-Hyvää päivää, signorina Stewart.

Tytön edessä seisoi pitkä, tumma mies - italialainen taidemaalari, josta Miriam oli puhunut.

-Herra Duchetti, pelästytitte minut! Betty huudahti ranskaksi, sillä italialainen ei osannut saksaa eikä englantia. -Luulin, ettei täällä ole ketään.

-Istuin tuolla nurkassa, kun näin teidän tulevan. Entä signora ja bambina? Lepäämässä?

-Rouva on, neidillä on hoitoja, ja minä päätin kohentaa saksantaitoani. Betty laski Neue Zürcher Zeitungin pöydälle.

-Opinhalu on miellyttävä piirre naisessa. Herra Duchetti istuutui viereiseen korituoliin. -Viihdyttekö täällä?

-Voi, kyllä! Maisema muistuttaa hiukan skotlantilaista, vaikka on rehevämpi. Ja ilma tekee hyvää lapselle.

-Onko totta, että olette neidin kotiopettajatar? Minusta vaikutatte pikemminkin perhetytöltä.

-Olen molempia, Betty sanoi vähän pidättyvästi, sillä hänen mielestään herra Duchetti oli liian tuttavallinen. -Enkä lopultakaan tiedä, kumpi meistä on opettanut toiselle enemmän.

-Niin, bambina taitaa olla hyvin urhea. Mutta miksi piileskelette sisällä? Emmekö voisi mennä ulos kävelemään? Tahtoisin nähdä, miten tukkanne kimaltaa auringossa.

-En taida viitsiä, Betty sanoi nyt selvän torjuvasti. -Istun mieluummin täällä ja lepään.

-Ah, tuo kuuluisa englantilainen kasvatus!

-Olen skotti.

-Suokaa anteeksi.

Betty aikoi juuri nousta lähteäkseen omaan huoneeseensa, sillä hän ei pitänyt yhtään herra Duchettin puhetavasta ja katseesta, kun Alison Somerville liittyi heidän seuraansa. Tämä ihailli suuresti kaikkia taiteilijoita yleensä ja ulkomaalaisia erikseen, ja oli kohta vilkkaassa keskustelussa herra Duchettin kanssa. Betty saattoi kätkeytyä uudelleen sanomalehden taakse.

Päiväposti toi kirjeen Duncanilta. Se oli hauska epistola "hölmön eurooppalaisen" aikaansaannoksista "Amerikan ihmevalloissa". "Tunnen itseni hyvin pieneksi", Duncan kirjoitti. "Kaikki on täällä kymmenen kertaa suurempaa kuin kotona. Ja kiusaantuneeksikin - vaikka minä ja uudet tuttavani puhumme molemmat englantia, emme monesti ymmärrä toisiamme."

-Minäkin tunnen itseni pieneksi ja kiusaantuneeksi, Betty sanoi itselleen. Hän istui kiviaidalla ja katseli rouva Somervilleä ja Miriam-tyttöstä, jotka olivat menneet ankkalammikolle. -Eikä se johdu vain vieraasta kielestä, vaan kaikesta muustakin... Tuntuu, kuin olisin maailmassa aivan yksin. Eikä yhteenkään hakemukseeni ole toistaiseksi vastattu.

Illalla kylpylän salissa tanssittiin. Betty oli pukeutunut sifonkipukuunsa, joka oli muodikas ja puki häntä. Tosin herra Duchettin katse olisi muutenkin ollut ihaileva.

-Minä tahdon maalata teidät, hän sanoi päättäväisesti heidän tanssiessaan yhdessä. -Kuutamossa - ja juuri tuossa puvussa.

-Tyhmyyksiä!

-Ei ollenkaan. Te kuulutte kuutamoon... Mitä nyt?

Betty oli huudahtanut ja vetäytynyt kauemmaksi.

-Medaljonkini putosi, tyttö sanoi ja poimi korun lattialta. -Huomasinkin, että sen lukko on vääntynyt.

-Miten kaunis. He istuutuivat salin seinustalle, ja herra Duchetti otti medaljongin kämmenelleen. Se olikin soma: kantta kehysti hopeaan kaiverrettu laakerinlehväseppel, ja sen keskellä olivat koristeelliset kirjaimet B.S. -Saanhan avata sen?

Betty aikoi estää, mutta herra Duchetti oli jo napsauttanut kannen auki.

-Sulhasenne?

-Ei - ystäväni. Ikävä nipisti yhtäkkiä Bettyn sydäntä. Kuvan oli ottanut joku juutalainen pikakuvaaja heidän sunnuntaikävelyllään; Duncan hymyili siinä suoraan kameraan hattu vinossa ja kasvot niin elävinä, että Betty melkein näki tuikkeen tämän silmissä. Se oli ollut kuulas lokakuun sunnuntai, Pyhä Marian kirkon kellot olivat lyöneet kolmea ja Duncan oli ollut tavallista hurjemmalla tuulella. Betty huokasi itsekseen.

-Kovin hyvä ystävä kuitenkin, sanoi herra Duchetti pehmeästi, sulki medaljongin ja laski sen Bettyn kädelle.

Betty tunsi harmikseen punastuvansa.

-Antakaa sen olla, hän mutisi ja kiinnitti korun taas kaulaansa. -Olen väsynyt, taidan mennä nukkumaan. Suokaa anteeksi.

Makuuhuoneensa ikkunasta Betty näki alppijonon lumiset huiput. Ne loistivat ruusunpunaisina laskevan auringon loisteessa, ja taivas oli korkea ja melkein liian kirkas. Tyttö selaili hajamielisesti vihkoa, johon oli kirjoittanut matkakertomusta Jokamiehen Lukemiston tilauksesta. Samaan vihkoon hän merkitsi myös matkalla keksimiään tarinoiden aiheita. Nyt hän lisäsi listaan sanat: "Nuori ruhtinas esiintyy taidemalaarina, pyytää tyttöä mallikseen ja rakastuu tähän".

-Ostan tekijänpalkkiolla Miriamille jotakin mukavaa, Betty mutisi puhaltaessaan kynttilän sammuksiin.


2 kommenttia:

  1. Hei! Kiva etta tarinassa esiintyy Italialainen herrasmies mutta pieni huomautus: Bambino tarkoittaa POIKAA kun taas bambina tarkoittaa TYTTOA joka tassa tapauksessa olisi se oikea muoto... Kiitos kivasta kirjasta, luen joka paiva! :)

    VastaaPoista
  2. Heh, näin siinä käy, kun leikkii muka-sivistynyttä. :) Kiitos korjauksesta, tein sen tekstiin.

    VastaaPoista