torstai 14. elokuuta 2008

16. luku: Ero

Maailma tuoksui märältä ja raikkaalta, kun Betty astui ulos lainakirjastosta. Hän oli juossut sinne suojaan, kun ukkossade oli syöksynyt pilvistä parin kuuman toukokuun lopun päivän jälkeen, ja kuluttanut aikansa tutkimalla suurta tietosanakirjaa.

Kuukausi vielä! Tyttö huokasi puristaessaan kirjojaan rintaansa vasten. Lukukauden ensimmäisissä kokeissa hän oli kyllä onnistunut, mutta lopputentit olivat vielä jäljellä. Ja laskento hiersi edelleen niin, että hänen oli ollut pakko lakata opettamasta Miriam-tyttöstä ja käyttää nuo muutamat lisätunnit harjoitteluun.

-Mutta minä selviän, tyttö mutisi hampaidensa raosta. Hänen kunnianhimoisena tavoitteenaan oli olla kurssin paras.

-Saanko häiritä yksinpuheluasi? Duncan harppasi Bettyn rinnalle ja tervehti. Hatun reunan alla kosteina taipuvat hiukset kertoivat, ettei hän ollut päässyt ajoissa suojaan sateelta.

-Ole hyvä vain. Betty hymyili. -Onko sinulla asiaa? Yleensä Duncanilla ei ollut.

-Itse asiassa olin tulossa tapaamaan sinua. En muistanut, että tuntisi kestävät näin myöhään. Minun pitää puhua kanssasi.

-Sinähän teet minut uteliaaksi! Mennään Brodielle.

-Mennään mieluummin tänne. He olivat sen saman kahvilan luona, jossa olivat istuneet Bettyn ensimmäisenä Edinburghin-syksynä.

-On niin myöhä, Betty vastusteli, -minua odotetaan päivälliselle.

-Kello on vasta puoli seitsemän. Tule nyt. Duncan avasi oven, eikä Bettyn auttanut muu kuin astua sisään.

-Mikä nyt on niin tärkeää? hän kysyi, kun tarjoilijatar oli tuonut pöytään teetä ja leivoksia.

-Niin, katsohan... Duncan sekoitti teetään. -Eräs isän nuoruudenystävä muutti Amerikkaan kaksikymmentä vuotta sitten, ja nykyään hän on menestyvä kirjankustantaja New Yorkissa. Hän vieraili meillä viime kesänä, ja - ja - nyt hän kutsuu minua luokseen.

Betty oli vähällä murentaa leivoksen syliinsä.

-New Yorkiin? hän läähätti.

-Niin - vuodeksi, opiskelemaan kirjojen kustantamista ja myyntiä. Isä sanoo, että voin lähteä, mutta - itse en tiedä.

-Minunko pitäisi tietää? Betty kysyi järkyttyneenä.

Duncan huokasi.

-Olen kysynyt kaikilta, ja kaikki kehottavat menemään. Jos sinä olet samaa mieltä, lähden.

-Mutta... Vuodeksi? Sehän on hirveä aika!

-12 kuukautta, 365 päivää. Duncan hymyili.

Betty tuijotti leivostarjotinta. Duncan lähtisi pois - Duncan tahtoi lähteä pois - New Yorkiin. Se oli ollut tähän asti vain piste kartalla, nyt se oli oikea kaupunki, jonne saattoi matkustaa.

-En minä osaa sanoa mitään, hän mutisi. -Tietysti se on sinulle suuri tilaisuus...

-Sitä se juuri on.

Betty veti syvään henkeä.

-Mene sitten, hän sanoi.

-Oletko todella sitä mieltä?

-Olethan aina sanonut, että tahtoisit opiskella alaasi. Tyttö koetti hymyillä urhoollisesti.

-Niin, kun en aikanaan laiskuuttani jatkanut lukujani. Ajattele - suuri kustantamo, suuuria kirjastoja, kirjakauppoja, jotka ovat yhtä isoja kuin Edinburghin asemahalli! Duncanin harmaat silmät välkkyivät. -Olet oikeassa, Sappho, minä lähden.

Kun he neljännestuntia myöhemmin kävelivät kohti Brodieta, tunsi Betty itsensä hyvin surulliseksi. Tietysti hän lähtisi kesäksi kotiin ja saisi toivottavasti ensi talveksi työpaikan - oli vain aivan eri asia olla erossa ystävästä samassa maassa, kuin eri puolilla niin isoa sinistä läiskää, että se huimasi kartallakin. Mutta häne ei saanut olla itsekäs.

-Oli hyvä olla kanssasi, Duncan sanoi hiljaa Brodien portailla. -Alan nyt valmistautua matkaan - en ehkä pääse valmistujaisjuhlaasi.

-Voi, älä nyt ajattele sitä. Mutta lupaathan kirjoittaa!

-Lupaan, Sappho. Duncan puristi lujasti hänen kättään. -En pyydä sinua odottamaan tai olemaan uskollinen - mutta älä sentään unohda minua.

-En. Bettyn kurkkua kuristi. -Kirjoitan lihavia kirjeitä. Äläkä sinä jenkkiinny!

-Kuinka voisin, kun ajattelen Ylämaan tyttöäni.

-Älä ole tyhmä! Betty veti kätensä irti. -Hyvää yötä! Hän kiiruhti ovelle moittien itseään siitä, että oli antanut Duncanin ruveta hempeämieliseksi.

Kolme viikkoa myöhemmin Betty seisoi satamassa Flemingien kanssa heiluttamassa nenäliinaansa suurelle laivalle, joka lipui hitaasti satama-altaasta avomerelle. Chrissy itki ja rouva Flemingin nenä oli punainen ja turvonnut kuin tomaatti, mutta Betty tunsi olonsa turraksi. Hän ei aavistanut, miten kauan itse asiassa menisi, ennen kuin Duncan palaisi, ja mitä kaikkea ennen sitä ehtisi tapahtua, mutta oli silti kuin lyöty. Tämä oli tapahtunut kovin äkkiä - ja New York oli niin kaukana, niin suuri ja niin täynnä ihmisiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti