keskiviikko 13. elokuuta 2008

15. luku: Leijonan luolassa

-Olkaa hyvä ja odottakaa hetki, sanoi sihteeri valoisassa odotushuoneessa. -Herra Constable on vapaa aivan pian.

Betty kiitti ja istuutui mukavalle sohvalle. Suuren huoneen seinällä oli surunauhoitettu muotokuva kuningatar Viktoriasta sekä uudempi kuva kuningas Edvardista.

Kun Jamie perheineen oli palannut Glasgow'hun, Betty oli tarjoutunut lähtemään heidän mukaansa auttaakseen lastenhoidossa matkan aikana. Hän voisi matkustaa Edinburghiin sitten seuraavana päivänä. Flora oli ollut avusta iloinen, eikä kenellekään perheessä tullut mieleen, että Bettyllä olisi ollut mitään muita asioita kaupungissa.

Hänen tavaransa oli jätetty asemalle säilytykseen yön ajaksi, joten hän oli aamulla vakuuttanut kävelevänsä junalle. Jamien piti mennä töihin, ja Flora ei mitenkään voinut lähteä saattamaan kahden pikkulapsen kanssa. Niinpä Betty oli saanut rauhassa kävellä aseman sijasta Walter Constablen toimistolle. Hän ehtisi kuitenkin seuraavaan Edinburghin-junaan.

Tärkeän näköinen herra tuli huoneesta, ja sihteeri kävi ilmoittamassa Bettyn.

Walter Constable oli muhkea ilmestys pöytänsä takana. Hän oli suunnattoman lihava, minkä lisäksi puolet pöydästä valloitti iso laivan pienoismalli. Betty kokosi kaiken rohkeutensa. Johnin onni riippui nyt hänestä.

-Olkaa hyvä ja istukaa, neiti Stewart, sanoi herra Constable. -On mukavaa saada välillä noin viehättävä nuori nainen tähän synkkään huoneeseen. Mikä on asianne?

-Se on luonteeltaan yksityinen, ja olen pahoillani, että joudun kuluttamaan siihen kallista aikaanne, Betty sanoi kohteliaasti. -Muistanette John Stewart -nimisen nuorukaisen, joka oli palveluksessa William Stewartin kauppaliikkeessä?

Ilme herra Constablen kasvoilla kiristyi.

-Ettenkö muistaisi! Se lurjus yritti narrata minulta tyttäreni.

Betty puri huultaan.

-Olen hänen sisarensa, hän sanoi hiukan tuimemmin.

-Vai olette. Mitä tahdotte? Rahaa tietysti, sitä kaikki tahtovat. Lunnaat siitä hyvästä, ettette kerro jutusta lehdille.

-Miksi minä pyytäisin rahaa? Ei, tahdon muuta.

-Mitä sitten? Osakkeita?

-Jos lakkaisitte hetkeksi ajattelemasta mammonaa, sujuisi keskustelumme paljon paremmin. Betty tunsi alkavansa suuttua, ja sitä ei nyt saanut tapahtua. -Tahtoisin vain kysyä teiltä, rakastatteko vaimoanne.

-Miten se tähän liittyy?

-Enemmän kuin arvaattekaan.

-Tietysti minä rakastan! Herra Constable nousi ähkyen ja alkoi kävellä kiukkuisesti ympäri huonetta.

-Uskotte siis, että ihmiset voivat rakastaa muutakin kuin rahaa?

-Kuulkaas nyt, nuori neiti! Walter Constable toi lihavat kasvonsa lähelle Bettyn omia. -Mitä te oikein ajatte takaa?

Betty ei perääntynyt, vaikka miehen hengitys haisi valkosipulilta.

-Teillä on ilmeisesti sellainen harhakuvitelma, että veljeni John oli tyttärenne Lillianin ihailija vain myötäjäisten toivossa.

-Tietysti - mokoma puotipoika!

-Hän rakastaa Lilliania.

-Tyhmyyksiä.

-Ja Lillian rakastaa häntä.

-Mahdotonta!

-Onko mahdotonta, että rikas tyttö rakastuu puotipoikaan? Miksi?

-Koska hän on vain puotipoika! Herra Constable pyyhki hikeä otsaltaan.

-Mutta eikö rikkaallakin tytöllä ole sydän? On täysin mahdollista, että sekä John että Lillian osaavat rakastaa muutakin kuin rahaa, vaikkette te siihen pystyisikään.

-Ulos! karjui herra Constable. -Ulos tästä huoneesta, te senkin röyhkeä letukka!

Betty nousi rauhallisesti ja otti käsilaukkunsa ja käsineensä.

-Te olette säälittävä, hän sanoi jokaista sanaa painottaen, kääntyi ja poistui ylväänä kuin nuori kuningatar.

Kun hän oli mennyt, Walter Constable putosi istumaan. Tuon kirkassilmäisen tytön sanat olivat tuoneet hänen mieleensä nuoren ja köyhän matruusi Constablen, joka oli kosiskellut lordi Strathfordin tytärtä. Tuo tytär oli nyt Lillianin äiti, mutta koskaan ei herra Constable ollut antanut lordille anteeksi sitä, että aatelissuku oli katkaissut kaikki yhteydet hänen vaimoonsa. Entä jos tuo nuori Stewart... Voi, tänä aikana oli kovin vaikeata tietää, kun niin monet ajattelivat vain rahaa!

Kaksi viikkoa myöhemmin odotti Isoäiti hallissa Bettyä tämän palatessa tunneiltaan.

-Veljesi John soitti, hän sanoi. -Ja toivon, että hän oli täysissä järjissään.

-Miten niin? kysyi Betty jännittyneenä.

Isoäiti, joka tiesi koko tarinan, hymyili.

-Hän käski sanoa sinulle, että rakastunut ääliö on nyt maailman onnellisin ääliö.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti