sunnuntai 10. elokuuta 2008

12. luku: A. Vernon

-Meidän sisäkkömme, Emma Wood sanoi vinosti hymyillen seuraavana aamuna seminaarin aulassa. -Eikö sinua hävetä?

-Ei, vastasi Betty, joka pystyi jo nauramaan asialle. -Ei ole häpeä palvella muita. Hän nousi portaita ylös, mutta kuuli vielä Emman mutisevan jotakin "tekopyhyydestä".

Sinä iltana Ian vei Rosien katsomaan Suuri junaryöstö -nimistä elävää kuvaa. Kumpikin pyysi Bettyä mukaan, mutta tämä kieltäytyi ryhtymästä kolmanneksi pyöräksi - ja sitäpaitsi Duncan oli luvannut viedä hänet seuraavan illan esitykseen. Niin Rosie lähti tapaamaan Iania, Isoäiti murahteli asian vuoksi ja Betty kirjoitti aineensa, joka oli edellisenä päivänä jäänyt väliin. Sitten hän haki Isoäidin kirjalaatikosta Rob Royn ja käpristyi lukemaan sitä.

Päästyään kirjassa hyvään alkuun huomasi Betty romaanin välissä kirjeen. Se oli kellastunut, vanhanaikaiseen tapaan sinetöity paperi, osoitettu neiti Margaret Beggille - siis Isoäidille.

-Kuinka herttaisen muinaista, Betty sanoi puoliääneen. -Kukahan tämän on kirjoittanut?

Hän käänsi kirjeen ja luki murretun sinetin yläpuolelta nimen A. Vernon, Aberdeen.

-Vernon? Taivaan vallat, ei kai... Rob Roy jäi rauhaan, kun tyttö juoksi kirjastoon. -Katsokaa, mitä minä löysin!

-Mikä se on? Isoäiti nosti katseensa sanomalehdestä.

-Teille osoitettu kirje.

-Varjelkoon, tällä on jo ikää. Isoäiti hymyili ottaessaan kirjeen, mutta vakavoitui äkkiä jua rutisti paperin nyrkkiinsä.

-Mitä nyt? Keneltä se on? Bettyn kasvoilta paistoi avoin uteliaisuus.

-Se ei kuulu sinulle. Vanhus nojasi kasvoja käsiinsä.

-Isoäiti!

-Anteeksi, kultaseni. Mutta älä kysy mitään - ole hyvä äläkä kysy. Luitko sen?

-En tietenkään!

Isoäiti kohotti päänsä.

-Ehkä sinun pitäisi, hän mumisi, -voisit ymmärtää... Ei, ei sittenkään. Olet liian nuori ja liian onnellinen.

-Mitä minä ymmärtäisin?

Isoäiti taputti Bettyn kättä.

-Ei sinun tarvitse vaivata sillä kiharaista päätäsi. Ovikello soi - menetkö avaamaan, ennen kuin Peggy ehtii kömpiä vuoteesta ja hankkia keuhkokuumeen.

Betty totteli. Hänen mentyään Isoäiti repi kirjeen suikaleiksi ja heitti ne takkaan. Sitten hän nousi vaivalloisesti, meni ikkunaan ja huokasi. Miten pitkä aika olikaan siitä, kun tuo kirje oli kirjoitettu! Hänen ei tarvinnut lukea sitä, hän muisti kyllä muutenkin kaiken, mitä Alanin kaunis, hoikkasorminen käsi oli piirtänyt paperille - ainoaan kirjeeseen, jonka hän oli saanut sen jälkeen, kun...

Mikä kohtalon iva olikaan pannut pikku Bettyn löytämään tuon kirjeen juuri tänä iltana! Ei, oli paras koettaa rauhoittua. Nanny Welsh oli tullut, koska Bettyn huoneen ovi oli käynyt. Se oli hyvä, nyt lapsi ei muistaisi kysellä... Isoäiti tassutti takaisin nojatuoliin ja jatkoi lehden lukemista.

Mutta Betty ei suinkaan unohtanut salaperäistä A. Vernonia. Hän olisi mielellään kysynyt asiasta Ianilta, mutta pelkäsi sen olevan tunkeilevaa.

-Eikö ole jotenkin hullunkurista ajatella, että vanhoillakin ihmisillä on ollut ihailijoita, Betty sanoi Duncanille, kun he seuraavana iltana palasivat elävistä kuvista.

-Mikäli isoäitini puheisiin on luottamista, puoli Edinburghia juoksi aikanaan hänen perässään, Duncan vastasi nauraen. -Varo, tässä on liukasta.

Betty tukeutui paremmin nuoren miehen käsivarteen.

-Mekin olemme vanhoja joskus - kuudenkymmenen vuoden kuluttua minulla on jo varmasti aivan harmaa tukka, hän jatkoi.

-Tulet näyttämään herttaiselta kaikkine ryppyinesi, kun kompastelet kakkujen päälle.

-Duncan Fleming!

-Sinun olisi piätnyt nähdä, miten isoäiti hytkyi kertoessaan siitä. Ja sitten hän sanoi, ettei ole eläissään tavannut sinun kaltaistasi tyttöä.

-Uskon sen, Betty sanoi hivenen happamasti.

-Älä suutu, Sappho. He olivat tulleet Brodien talon luo, mutta Duncan ei päästänyt Bettyn käsivartta. -Ajattelen itse samoin.

-Älä viitsi.

-Viitsinpäs. On puoli vuotta siitä, kun kysyin sinulta - etkö nyt vastaisi toisin?

-Vastaisi... Voi, anna olla nyt! En minä tahdo!

-Oletko sinä pelkuri, Bet?

-Olen. Ja sinä olet jästipää. Tiedät jo vastaukseni.

-Eikö se siis ole muuttunut? Ennen joulua... tarkoitan, silloin kun me...

-Se, etten tuolloin läimäyttänyt sinua, oli ohimenevä mielenhäiriö, jolla ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa.

-Entä tulevaisuuden? Minusta me sopisimme niin hyvin köpittämään käsikynkkää ylös ja alas näitä katuja puolen vuosisadan kuluttua.

-Minusta tulee opettajatar, ja sinä tiedät sen. Betty veti kätensä irti ja Duncan hellitti tällä kertaa otteensa nopeasti - varmuuden vuoksi.

-Luuletko pitäväsi siitä? nuori mies kuitenkin jatkoi sinnikkäästi. -Vuosi vuoden jälkeen istut luokassa, näet lasten kasvavan ja rakastuvan ja menevän naimisiin, ja itse vanhenet ja...

-Lakkaa ennustamasta minun tulevaisuuttani.

-Rakastan sinua, Betty! Tule vaimokseni! Duncan astui lähemmäs. -Olisin hyvä sinulle. Hänen harmaat silmänsä katsoivat niin syvälle Bettyn omiin, että tämä haukkoi henkeään. Ellei hän nyt lähtisi, hän voisi luvata jotakin - ja sitä ei saanut tapahtua.

-Hyvää yötä, tyttö mumisi tukahtuneesti ja juoksi portaat ylös.

Kun ulko-ovi oli kolahtanut kiinni, seisoi Duncan vielä hetken kadulla katsoen, miten kaasuvalo syttyi Bettyn huoneeseen.

-Hän oppii vielä, Duncan mutisi. -Mutta hän ei käsitä, että tarvitsee myös opettajan. Kuka se sitten onkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti