lauantai 9. elokuuta 2008

11. luku: Isoäidin kutsut

Sen joulun Margaret Brodie oli viettänyt Aberdeenissä tyttärensä luona. Copperfield House oli ollut täynnä Brodien ja Wardlaw'n sukua, ja Isoäiti oli ehtinyt tottua vieraisiin niin hyvin, että päätti nyt järjestää itse suuret päivälliskutsut.

Koska Bettyllä ja Rosiella ei näin lukukauden alussa ollut vielä paljon läksyjä - tosin Bettyllä lukemista riitti tavallista enemmän hänen valmistumishaaveensa vuoksi - ja heistä oli apua Peggylle, kutsuttiin joukko Isoäidin ystäviä Charlotte Squaren taloon tammikuun viimeiseksi päiväksi.

-Ainakin ruokalista on komea, Peggy sanoi ylpeänä. -Ei tarvitse hävetä niiden hienojen ihmisten edessä.

Betty ja Rosie olivat samaa mieltä. Innoissaan he kirjoittivat kutsu- ja paikkakortteja, silittivät ruokaliinoja ja tomuttivat huoneita. Isoäiti itse kiillotti hopeita. Kaikki oli suunniteltu tarkasti, ja niin ei pitäisi tehdä - silloin tapahtuu varmasti jotakin odottamatonta.

Tammikuun viimeisenä aamuna Betty ei herännytkään oman sinisen kellonsa kilinään tai seinän läpi kuuluvaan Rosien kopautukseen, vaan siihen, että Rosie lennätti hänen huoneensa oven selälleen ja syöksyi ravistelemaan ystävätärtään.

-Bet, voi, tämä on kauheaa!

-M-mikä? Betty nousi istumaan ja katsoi kelloa. -Puoli kuusi - oletko sinä järjiltäsi, Rosie Wardlaw?

Rosie istui vuoteen laidalle.

-Peggy on sairas, hän ilmoitti synkästi. -Hänellä on kuumetta ja kauhea yskä, vilustui kai eilen, kun puistelimme ulkona salin mattoa.

-Voi hyvänen aika! Betty heräsi lopullisesti. -Mitä me nyt teemme?

-En tosiaankaan tiedä. Isoäiti-parka vain istuu ja pyörittelee peukaloitaan.

Betty mietti.

-Mitä tunteja sinulla olisi tänään? hän lopulta kysyi.

-Ranskaa, englantia, luonnontiedettä ja historiaa.

-Kaikki aineita, joissa olet hyvä. Ja minulla olisi vain aine - sen voin kirjoittaa kotona ylihuomiseksi - ja uskontoa. Me voimme siis vallan mainiosti jäädä kotiin.

-Ei mutta...

-Ei mitään muttia. Puetaan nyt päällemme ja laitetaan aamiaista, tänään on vielä paljon tekemistä.

Rosie totteli. Oli helpottavaa, kun joku sanoi, mitä piti tehdä.

Isoäiti vastusti ankarasti sitä, että tytöt olisivat poissa koulusta, ja Peggy uhkasi nousta vuoteesta ja hankkia keuhkotaudin, elleivät neidit unohtaisi moista hupsutusta.

-Mutta mitä kaikki vieraat sanovat, jos saavatkin yht'äkkiä tietää, ettei mitään kutsuja olekaan? Betty kysyi ovelasti. -Ja niin paljon valmisteluja on jo tehty...

Se tepsi. Peggy veti peiton leukaans aja huokasi, ja Isoäiti antoi Rosielle luvan soittaa seminaariin ja ilmoittaa, että he olisivat poissa sairaustapauksen vuoksi.

Peggy oli järjestänyt komeroon ne ruuat, jotka oli voitu valmistaa etukäteen. Vain salaatti piti tehdä ja paisti ja vihannekset työntää uuniin. Niin Rosie lähti ostamaan vihanneksia ja kukkia Bettyn jäädessä hoitamaan kotitöitä.

-Kaikki sujuu hienosti, hän vakuutti Peggylle hakiessaan tämän aamiaistarjottimen pois. -Ehdin tehdä salaatinkastikkeen Rosieta odottaessani, ja sitten on enää katettava pöytä ja työnnettävä paisti uuniin ja tehtävä viimeiset siivoukset.

Kun Rosie palasi ostoksineen, Betty oli sekoittanut kastikkeen ja vatkasi kermaa kakkuun, joka tarjottaisiin kahvin kanssa. Rosie kietoi suuren esiliinan pukunsa suojaksi ja ryhtyi tekemään salaattia.

-Missä isoäiti on? hän kysyi.

-Lepäämässä. Se on parasta, sillä hän ei luultavasti luota meidän taloudenhoitokykyihimme vähääkään.

Rupatellen tytöt jatkoivat työtään. Lounaaksi syötiin vain voileipiä, sillä vieraat oli kutsuttu puoli viideksi ja viideltä saataisiin hyvä päivällinen.

-Mutta kuka tarjoilee? huudahti Isoäiti, joka näytti hiukan surkuhupaisalta nakertaessaan voileipää hiukset paperirulliin kiedottuina. -Onhan meillä oltava palvelijatar!

-Se olen minä, Betty sanoi.

-Sinä? Rosie ja Isoäiti tuijottivat häntä.

-Minä. Rosien kaikki tuntevat joten hänen on seurusteltava vieraiden kanssa. Minua kaikki vieraat eivät ole koskaan edes nähneet, joten voitte sanoa että olen saanut hammassärkyä taii matkustanut johonkin.

-Mutta hyvä lapsi, pyydätkö sinä minua valehtelemaan? kysyi Isoäiti moittivasti.

-Tuskin te totuutta tahdotte kertoa. Betty virnisti.

-Tuleehan tänne sinunkin tuttujasi - professori Haig ja vanha rouva Fleming ja rouva Wood - ja hyvät ihmiset, seminaarin johtaja! huusi Rosie.

-Professori Haig ei ole sitä tyyppiä, joka kiinnittäisi huomiota palvelustyttöön, Duncanin isoäiti vain nauraa itsekseen jos sattuu minut tuntemaan, Emma Woodin täti on nähnyt minut viimeksi Emman kutsuissa puolitoista vuotta sitten, ja seminaarin johtaja ei varmaankaan muista kasvojani.

-Mary Somervillekin tulee, huomautti Isoäiti.

-Yrittäkää saada häne käsittämään, ettei minun tunnistamisestani ole mitään hyötyä.

-Sinä olet niin odottanut tätä iltaa, Rosie yritti vielä. -Ja nyt se on osaltasi pilalla. Emmekö me voisi lainata apua jostakin?

-Höpsis, kaikki sujuu hyvin näin. Jos sinä asettelet kukat, Rosie, niin minä huolehdin paistista.

Rosie huokasi ja nyökkäsi.

Kolmelta Betty laittoi paistin uuniin. Hän oli kysynyt neuvoa Peggyltä lieden käytössä, sillä paitsi että se oli aivan uusi, ei Betty ollut tottunut kaasuliesiin. Nyt hän kuitenkin toivoi laittaneensa säädöt oikein. Sitten hän haki Peggyn mustan puvun ja valkoisen esiliinan ja hilkan ja vei ne jo valmiiksi omaan huoneeseensa.

Kun ensimmäiset vieraat sapuivat puoli viideltä, herttainen palvelustyttö otti hallissa vastaan heidän vaatteensa. Betty oli kammannut jakauksen keskelle päätä, tehnyt nutturan niskaan ja katseli alaspäin. Hyvällä onnella kukaan ei tuntisi häntä.

Rosie oli suloinen vaaleassa puvussaan ja sai monia kohteliaisuuksia. Betty oli pelännyt kadehtivansa tältä prinsessan osaa, mutta tosiasiassa hänellä oli niin paljon puuhaa, ettei hän ehtinyt. Lisäksi tyttöä huvittivat suunnattomasti ne ristiriitaiset tiedot, joita hänen terveydentilastaan annettiin. Vanha rouva Somerville olisi tahtonut käydä tervehtimässä "sairasta lapsiparkaa" ja rouva Fleming hämmästeli näin äkkinäistä taudinaiheuttajaa, sillä hän oli tavannut Bettyn kadulla edellisenä päivänä.

-Niin... hmm... nämä vilustumistapaukset... Tule saliin, rakas ystävä! Isoäiti mutisi.

Kun kaikki vieraat olivat saapuneet, Betty valmistautui keittiössä tarjoilemaan illallista. Kaikki sujui hyvin, kunnes hän nosti paistin uunista. Upottaessaan veitsen paistin reunaan näkyviin ilmestyi kaistale verenpunaista lihaa.

Betty romahti keittiön tuolille. Eihän paisti voinut olla raaka - se oli ollut uunissa ainakin yhtä kauan kuin Effiellä, ja Effien paistit olivat aina erinomaisia! Hän syöksähti uunille ja avasi luukun uudestaan. Sieltä ei tulvahtanut kuumaa ilmaa, kuten Kuusikukkulan puu-uunista paistamisen jälkeen - uuni oli vain haalea. Hän oli sittenkin kääntänyt nappuloita väärin. Miksi, miksi hän ei ollut antanut Peggyn tulla laittamaan uunia kuntoon, vaikka tämä oli tarjoutunut!

-Joko saan pyytää heidät pöytään? Isoäiti pisti päänsä keittiöön. -Mikä sinun on, lapsi?

Betty irvisti ja osoitti paistia. Isoäiti sipsutti tutkimaan sitä, huokasi ja nauroi.

-Ei se kaada maailmaa, hän sanoi. -Olen kuullut puoliraa'an lihan olevan muotia maailmalla, joten mehän olemme vain ajan tasalla!

-Mutta mitä ihmiset sanovat!

-Kuule nyt, sinähän olet vain joku väliaikainen palvelijatar, joka ei osaa laittaa ruokaa ja siksi katoaakin talosta hyvin pian. Kukaan ei joudu häpeään yhden paistin tähden. Valmistaudu nyt tarjoamaan alkusalaatti, minä menen sanomaan, että illallinen on katettu.

Betty totteli huokaisten.

Hetken kuluttua vieraat jo istuivat pöydän ympärillä ja Betty ilmestyi salaattivadin kanssa. Ensimmäisenä istui seminaarin johtaja, ja Betty tunsi polviensa vapisevan. Mutta onneksi tämä oli niin kiinnostunut keskustelustaan vierustoverinsa kanssa, ettei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, kuka tarjoili. Ja suurin osa vieraista oli todella vieraita - kunhan hän selviäisi niistä muutamasta tutusta, kaikki olisi hyvin.

Vanha rouva Somerville tuijotti hetken Bettyä, ja tämä keskittyi sekoittamaan salaattia paremmin.

-Sinulla näkyy olevan uusi palvelustyttö, hän sanoi Isoäidille.

-Oh, Peggy sairastui ja sain - Marthan tilalle. Ota toki kasviksia! Isoäiti hymyili hermostuneesti.

Rouva Wood ei nähnyt palvelijattaressa mitään outoa, mutta äkkiä Betty kohtasi rouva Flemingin katseen. Tämän harmaat silmät suorastaan säkenöivät naurua - hän oli tuntenut Bettyn. No, se ei haitannut, Moira-rouva osaisi kyllä vaieta.

-Mistä te olette kotoisin? tämä äkkiä kysyi ottaessaan lautaselleen tomaatinviipaleita. -Edinburghistako?

Betty oli heti mukana leikissä.

-Ei, frouva, Enklannista - tuolta Alnvikkin puolesta, hän vastasi möreällä äänellä ja leveällä murteella.

Rouva Fleming nyökkäsi yskähdellen eikä uskaltanut kysyä enempää. Rosie tuijotti lautastaan huulet värähdellen ja Isoäiti pyyhki otsaansa.

-Hänessä on jotakin tuttua, kuuli Betty rouva Somervillen sanovan sulkiessaan oven. -Missähän...

-Ota toki lisää kastiketta, Isoäiti huuudahti. Ilmeisesti hänen hermonsa eivät kestäisi enää kauan.

Bettyltä vaati melkoisesti sisua tuoda tarjolle puoliraaka paisti. Mutta vieraat olivat hyvinkasvatettuja eikä kukaan sanonut mitään, vaikka Rosien silmät laajenivatkin kuin teevadit hänen nähdessään punaisen lihan ja rouva Wood nyrpisti hiukan nenäänsä. Pääruuan jälkeen vieraat siirtyivät kirjastoon, jonne Bettyn piti tuoda jälkiruokakakku sekä kahvi.

Isoäidin hopeinen kahvikannu oli painava, mutta Betty teki silti kaikkensa kaataakseen kahvia kuppeihin hyvin hienosti ja pirskottamatta. Niinpä hän ei ehtinyt katsoa jalkoihinsa. Äkkiä hänen kengänkärkensä osui professori Haigin jalkaan - tällä oli paha tapa istua sääret ojollaan - Betty huojui hetkisen edestakaisin ja romahti lopulta epätoivoisen räpistelyn jälkeen pienelle pöydälle, jolle olin täytekakkuvadin asettanut.

Millainen meteli!

-Betty, sattuiko sinuun? huudahti Rosie unohtaen täysin, ettei saanut paljastaa ystäväänsä.

-Hyvänen aika! Rouva Somerville tuijotti kermaista tyttöä lornjettinsa läpi kuin aavetta.

-Ennenkuulumatonta! puuskahti seminaarin johtaja.

-Uusi pukuni! kiljui rouva Wood, jonka päälle oli roiskunut kahvia.

Professori Haig, jonka syytä onnettomuus perimmiltään oli, ehti ensimmäisenä auttamaan Bettyn pystyyn. Saman tien tyttö syöksyi ulos huoneesta Peggyn puku yltä päältä kermavaahdossa ja silmät kyynelissä.

Omassa huoneessaan tyttö istui vuoteelleen itkemään. Olisihan tämä pitänyt arvata - hän oli paljastanut itsensä, pialnnut kakun ja rouva Woodin puvun sekä - mikä pahinta - häpäissyt Isoäidin ja pilannut tämän kutsut. Mitä kannatti elää tällaisesa maailmassa! Hän painoi kasvonsa kermaiseen esiliinaansa ja uikutti sydäntäsärkevästi.

Äkkiä ovi kävi ja kaksi lempeää käsivartta kiertyi Bettyn ympärille.

-Rakas ystävä, rouva Fleming sanoi. -Ei se ole tuollaisen itkun arvoista.

-Kakku - rouva Wood - ja mitä kaikki sanovat! Betty nosti päänsä. Hänellä oli kermaa poskissaan ja suklaakuorrutetta nenässään.

-Margaret tilaa konditoriasta juuri uutta kakkua, Woodin eukolle teki vain hyvää saada nenälleen - se oli hänen neljäs pariisilaispukunsa tänä talvena - ja ihmiset ihailevat sinua. Eikä joka tyttö olisi tehnyt noin.

-Kaatunut kakun päälle? Hymykuopat pilkahtivat näkyviin.

-Luopunut hyvästä illallisesta palvellakseen muita. Rouva Fleming hymyili hellästi. -Olet suloinen tyttö, Bet. Pese nyt kasvosi ja vaihda pukua, niin mennään kirjastoon. Rosie lupasi viedä päivällistä Peggylle, niin että sinä saat olla nyt vieraiden seurassa.

-Enhän minä voi tulla sinne!

-Kuka niin on sanonut? Ehkä professori oppii tämän jälkeen pitämään kinttunsa kasassa eikä kampittamaan ihmisiä. Ja kuule - se paisti oli herkullista. En ole koskaan maistanut parempaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti