perjantai 8. elokuuta 2008

10. luku: Kiireisiä päiviä

Tammikuun 1. päivänä
"Hyvää uutta vuotta! Omani on alkanut kivuliaasti: jalkojani särkee, koska olen tanssinut koko päivän kihlajaisissa. Frank ja Bess näyttivät niin herttaisilta yhdessä, enkä välittänyt, vaikka Bess kohtelikin meitä kihlaamattomia hieman - vain hieman - ylimielisesti.

Sää on lämmennyt niin, että kaikki tiet ovat jäätiköllä. John hiekoitti Longiin johtavan tien aamulla ja kertoi kaatuneensa toistakymmentä kertaa. Tohtoreillamme mahtaa riittää työtä!

Olen kirjoittanut runon loppiaiskonserttiin ja koelausunut sen serkuille. He olivat ihastuksissaan, mikä tietysti teki minulle hyvää. Onko mikään hauskempaa kuin saada kehuja!"

Tammikuun 3. päivänä
"En milloinkaan totu järkytyksiin. Ja vaikka tämänpäiväinen olikin laadultaan hyvin romanttinen, en oikein vieläkään käsitä sitä.

Niin kauan kuin muistan, on Patrick Dennieston saattanut Jennyn hartauskokouksista ja he ovat tapailleet aina vapaapäivinä huolimatta Effiestä, joka on murahdellut jotakin 'typeryyksistä'.

Tänään sataa (kaikki lumi on poissa, mutta toisaalta jää myös) ja istuimme koko perhe salissa. Effie neuloi sukkia Johnille, joka kuluttaa niitä kuukaudessa enemmän kuin äiti ehtii neuloa vuodessa, ja isä luki meille ääneen The Scotsmanin jatkokertomusta. Kaikki olivat vähän raukeita ja oikein hyvällä tuulella, mikä olikin mainio asia tulevia tapahtumia ajatellen.

Äkkiä näet Jenny ja Pat tulivat sisään. Se oli uutta, sillä Pat ei ole koskaan tahtonut astua jalallaan 'herrasväen puolelle'. Niinpä isä lakkasi lukemasta ja äidin neula pysähtyi kesken parsimuksen.

-Me... tuota... me... Pat änkytti, vetäisi syvään henkeä ja paukautti: -Me olemme Jennyn kanssa kihloissa ja aiomme naimisiin vielä tänä keväänä.

Tiedän tarkalleen, miltä ihmisestä tuntuu, kun hänet heitetään avantoon pakkasella. Koko perhe istui suu auki ja Eliza väänsi jo kasvojaan siltä varalta, että parkuminen lohduttaisi.

-Niin, Jenny sanoi kiusaantuneena, kun hiljaisuus vain jatkui. -Minä sitten jättäisin paikkani helmikuun alusta, jos sopii.

-Mutta Jenny! sai isä sanotuksi.

-Oletko sinä tosissasi? Rose kysyi.

-Et sinä voi jättää meitä, ilmoitti Mary.

Mutta äiti nousi ja sanoi, hymyillen lempeää hymyään:

-Meidän tulee ikävä sinua, Jenny, kuten varmasti tiedätkin. Mutta tahdomme silti onnitella sinua sydämellisesti ja toivoa, että tulette molemmat hyvin onnellisiksi.

Silloin me tajusimme, että tämähän olikin romanttista ja hauskaa, ja kiiruhdimme kaikki onnittelemaan kyynelehtivää Jennyä ja punastelevaa Patia.

Mutta mistä me saamme sisäkön, joka on yhtä herttainen kuin Jenny? Täytynee tyytyä johonkin onnettomaan korvikkeeseen."

Tammikuun 8. päivänä
"Olimme juuri koristelemassa seurakuntasalia konserttia varten, kun Marian Bell äkkiä laukkasi sisään kasvot kauhistuneina ja hameenhelma ruskeana mudasta, sillä hänelle ei ollut aikaa väistellä lätäköitä.

-Neiti Beatonin äiti soitti, hän läähätti, kun pelästyneinä kokoonnuimme kuulemaan oliko maailmanloppu tulossa. -Neiti Beatonilla on angiina eikä hän voi laulaa!

Tuijotimme järkyttyneinä toisiamme. Koko ohjelma oli rakennettu neiti Beatonin kymmenen laulun varaan, Annie ja minä olimme vain 'paikallista täytettä'.

-Meidän täytyy tietysti peruuttaa konsertti, Myra Knox totesi kuivasti.

-Emme me voi! May Brown voihki. -Ballachulishista on tulossa ihmisiä kolmella autolla, ja he ovat maksaneet parhaista paikoista!

Minun aivoni, jotka olivat hetkeksi jähmettyneet, alkoivat hitaasti raksuttaa.

-Kuulkaa, sanoin. -Luulen, että voin hankkia meille laulajattaren. Hän ei ole vielä yhtä kuuluisa kuin neiti Beaton, mutta yhtä hyvä laulamaan.

-Kenet sinä tähän hätään hankit? Rose melkein itki. -Huomiseksi!

-Rosien. Jos hän hyppää illallla junaan Aberdeenissä on hän aamulla täällä ja ehtii harjoitella Annien kanssa.

Annie, joka on juuri päässyt tyttöjaoston jäseneksi ja on siitä hyvin ylpeä, nyökkäsi innokkaana.

-Onko meillä varaa maksaa hänen junalippunsa? Una MacDonald kysyi nyrpeänä.

-Kaikki liput on myyty, Meg Murray ilmoitti. -Rahasta se ei ole kiinni, sitä jää joka tapauksessa tarpeeksi koululle. Ketkä kannattavat Bettyä?

Kaikki kohottivat lopulta kätensä, joten sieppasin hartiahuivini ja lähdin juoksemaan pappilaan. Siellä oli lähin puhelin. Päästyäni perille olin hikinen ja mutainen, ja kaiken huipuksi pääovi oli lukossa. Muistin pastorin lähteneen ristiäisiin eräälle vuoritilalle, eikä neiti Martland uskalla pitää ovea auki ollessana yksin. Juoksin siis keittiönovelle ja hakkasin sitä kaikin voimin.

Lopulta ovi raottui ja neiti Martland kurkisti ulos.

-Saanko käyttää puhelinta? huusin, sillä neiti Martlandista on tullut entistä kuurompi.

-Jauhon hinta? hän sanoi. -Sitä teidän pitää kysyä Bairdilta, neiti.

-Ei, mutta saanko soittaa! kiljuin.

-Koettaa? Mitä te tahdotte koettaa?

Vedin henkeä ja ulvoin kuin sumusireeni:

-Saanko soittaa puhelimella?

-Ai puhelimella? No, olisitte heti sanonut. Neiti Martland päästi minut sisään. -Tätä tietä. Hän tassutti edelläni halliin.

Tilasin kaukopuhelun Aberdeeniin. Sen tuleminen kesti puoli tuntia, minkä ajan vietin juoksentelemalla edestakaisin hiirenharmaalla käytävämatolla. Lopulta kello kilahti.

Rouva Wardlaw oli puhelimessa. Ei, Rosie ei ollut tavattavissa, hän oli ulkona. Olisin mieluusti takonut päätäni seinään, mutta sen sijaan selitin kaamean tilanteemme.

-Varmasti hän tulee esiintymään, kultainen rouva Wardlaw sanoi. -Pakkaan hänelle laukun valmiiksi, hän ehtii vielä kello kuuden junaan ja on siellä aamuyöstä.

Kiitin häntä sydämeni pohjasta, karjuin kiitokset myös neiti Martlandille ja palasin salille kertomaan uutisia.

John on luvannut noutaa Rosien Fort Williamista. Minä aion torkkua salin sohvalla ollakseni valmis vastaanottamaan hänet."

Tammikuun 9. päivänä
"Tämä joululoma on totisesti ollut yhtä juoksemista edestakaisin. Vieläkin vapisen, kun ajattelen aamupäivän tapahtumia.

John siis ajoi kello kahden junalle - ei Rosieta. Hän oli kysynyt junailijalta, mutta tämä ei tiennyt ketään nuorta neitiä, joka olisi noussut kyytiin Aberdeenissä. John odotti, kunnes juna oli lähtenyt, mutta palasi kotiin kun ei nähnyt ketään. Minä heräsin hänen tuloonsa ja olin hyppiä kattoon huolesta.

Kello seitsemän ajoimme Rose ja minä asemalle. Ei Rosieta. Minä melkein itkin, kun palasimme kotiin. Oli ilman muuta selvää, ettei konsertista tulisi mitään. Ja mitä Rosielle oli tapahtunut?

Olin niin loppuun väsynyt, että äiti käski minut vuoteeseen. Uskomatonta kyllä, uni tulikin. Nukuin kello kahteen ja heräsin siihen, että joku lauloi alakerran salissa. Juoksin alas ja näin Rosien. Millainen helpotus se oli! Hän oli käynyt jo kertaallen läpi laulut Annien kanssa, ja kumpikin oli tyytyväinen.

-Milloin sinä tulit? tiukkasin, kun Jenny toi Rosielle teetä.

-Kahdentoista junalla. Katsos, olin kävelemässä Ianin kanssa ja tulin kotiin niin myöhään, että kuuden juna oli jo mennyt. Yöjunat olivat kaikki täynnä, mutta kun melkein suutelin asemapäällikön kenkiä, sain lipun viideltä lähtevään junaan. Yritin soittaa sinulle, mutta Aberdeenissä riehui yöllä melkoinen lumimyräkkä ja linja meni tietysti poikki.

No, konsertti sujui loistavasti. Rosien täytyi esittää kolme ylimääräistä laulua, ja eräs ballachulishilaisista vieraista sanoi ystävälleen, että "tuon tytön pitäisi päästä oopperaan".

Nyt minusta tuntuu, etten jaksa kirjoittaa enää riviäkään. Loppu hyvin, kaikki hyvin!"

Tammikuun 16. päivänä
"Eilen palasin taas Edinburghiin. Rosie kiersi Aberdeenin kautta, joten minulla ei ollut seuraa junamatkalle, ja tunsin oloni tavallistakin surkeammaksi ajatellessani joulun olevan ohi.

Edinburghin asemalla odotti Duncan. Olin salaa toivonut hänen tulevan, sillä minulla oli valtavasti matkatavaraa, eivätkä kantajat useinkaan kiinnitä huomiota tyttöihin, joilla on ruskea takki ja tartanikankainen baskeri ja jotka eivät selvästi voi antaa kunnon juomarahoja.

Nyt siis Duncan huolehti tavaroistani. Lisäksi hän tilasi meille vuokra-auton.

-Kun en tullut ostaneeksi sinulle joullulahjaakaan, hän naurahti kauhistellessani moista tuhlaavaisuutta. (Itse asiassa olin ollut helpottunut, kun en saanut häneltä pakettia - kuluneen syksyn jälkeen pieni välinpitämättömyys tuntui ainoastaan helpottavalta!)

Mutta kun odotimme autoa, veti Duncan taskustaan savukerasian.

-Poltatko sinä? kysyin moittivasti.

-Olen harjoitellut sitä kuukauden ajan.

-Oh! Käännyin toisaalle, kun hän puhalsi ensimmäisen savupilven kuulaaseen ilmaan. -Luulin, että sinä olet sentään järkevämpi kuin Ewan-serkkuni ja muut, joiden kädet alkavat vapista jo kirkossa saarnan alkaessa, kun eivät välillä ole saaneet savuketta.

-Olet juuri kuin Chrissy. Duncan rypisti kulmiaan. -Hänkin nalkuttaa minulle päivittäin.

-Minä en nalkuta. Sanon vain, että tupakan haju saa minut aivastelemaan, ja näin ollen on hyvin epätodennäköistä, että lähtisin kanssasi enää yhtään mihinkään!

Äiti sanoi minulle kerran, että naisilla on uskomaton vaikutusvalta miehiin, ja että sitä valtaa pitää osata käyttää viisaasti. Nyt sen opin. Duncan pudotti savukkeen kadulle ja tallasi sen. Ressukka, kai hän tosiaan yrittää olla minulle mieliksi!"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti