torstai 31. heinäkuuta 2008

2. luku: Punastumisia

Syyskuun 2. päivänä
"On hauska istua taas lattiavahan tuoksuisessa salissa, tuntea kirjojen sileät sivut sormiaan vasten ja tervehtiä opettajia käytävissä. Olen ensimmäisellä vuosikurssilla vanhin, haa!

Rosie kertoi Emma Woodin kysyneen, mihin oikeastaan 'katosin' viime syksynä. Ei ole mahdollista, etteikö hän olisi kuullut Robin sairaudesta. Kun Rosie oli laveasti selvittänyt urheuttani (!), rakas Emma oli hymähtänyt:

-Oh, kai hän yrittää elää kuin romaaneissa. Laskee vilvoittavan kätensä kuumeisen nuorukaisen otsalle ja niin edespäin.

En väitä Emmasta, hän ei ole ajattelemisen arvoinen.

Koska Rosie tapasi Ian Vernonin tänään, menin minä Lime Houseen Miriam-tyttösen luo. Isoäiti ei suorastaan voi kieltää Rosieta tapaamasta Iania, koska kauan sitten erehtyi lupaamaan minulle, mutta hänellä on hämmästyttävä kyky tehdä nolostuttavia huomautuksia. Siksi sovimme tulevamme yhdesä kotiin, niin ettei hän saisi lainkaan tietää asiasta.

Takaisin Lime Houseen! Jokamiehen Lukemiston vakituinen avustaja ei saisi hyppiä näin asiasta toiseen, mutta päiväkirjaa tahtoisin sentään kirjoittaa niin huolimattomasti kuin osaan.

Miriam-tyttönen riemuitsi nähdessään minut. Ja kuinka reipas ja iloinen hän oli!

-Isä vei minut kesällä ajelemaan päivittäin ja äiti auttaa minua voimistelemaan, hän kertoi. Isän mainitseminen sai hänet niiskaisemaan, sillä Roderick Somerville purjehtii tällä hetkellä jossakin Atlantilla, eikä kukaan tiedä, milloin hän palaa.

Sitten Alison Somerville tuli kotiin ja keskusteli pitkään kanssani. Olen epäröinyt kauan, otanko taas vastaan kotiopettajattaren tehtäväni, mutta nyt tein päätökseni. Kaksi iltaa viikossa ei toki ole paljon, ehdin lukea sunnuntait ja lomat, ja saan ilahduttaa Miriam-tyttöstä. Ensi tiistaina nousen siis taas leveitä rappusia Lime Housen yläkertaan, kuin ei tätä vuotta olisi välissä ollutkaan."

Syyskuun 7. päivänä
"Tänään kirkon jälkeen kävelimme Duncanin kanssa Holyroodin palatsin puistossa. Meillä oli oikein mukavaa; Duncan osasi kertoa Charlie-prinssistä paljon sellaista, mitä en ole ennen tiennyt, ja tämän poikamaiset kasvot Isoäidin kirjaston seinällä näyttivät hyvin tutuilta, kun kävin vaihtamassa maljakkoon tuoreita valkoisia ruusuja.

En tiedä, miten Rosie on selvittänyt suhteeni Duncaniin ja kesän tapahtumat, mutta joka tapauksessa Isoäiti vilkuili nimetöntäni illallispöydässä. Ellei hän olisi saanut hyvää vanhanaikaista kasvatusta, sanoisin hänen tuijottaneen.

-Ehei, sanoin nauraen. -Minä tahdon olla vapaa kuin leivonen, häkkilinnun kahletta en kestäisi.

-Mutta eikö leivonenkin voi laskeutua ihmisen olkapäälle laulamaan? kysyi Isoäiti lempeästi.

Mutta kun äsken tulin tyhjillään olevasta yläkerrasta, jonka komerosta olin Isoäidin luvalla penkonut esiin laatikollisen muinaisia romaaneja, kuulin Isoäidin sanovan tiukasti Rosielle:

-Sinä panet villahuivin kaulaasi ja sillä hyvä. Syysillat ovat petollisia.

-Enhän minä voi! Rosie huusi. -Mitä...

-Mitä Ian Vernon ajattelee, niinkö? Siitä minä en välitä. Pane huivi kaulaasi - heti!

Rosie miltei itki totellessaan. Isoäidin tarjoama huivi oli jäykkä ja kauhean värinen ja niin paksu, ettei hän voi edes riisua sitä seuraavassa kadunkulmassa ja tunkea takkinsa alle. Sitäpaitsi kesäkuussakaan on harvoin niin lämpimiä iltoja kuin tämä.

Kun Rosie oli mennyt, huomasi Isoäiti minut portailla kirjalaatikkoineni. Loin häneen moittivan katseen ja menin omaan huoneeseeni. Siellä aloin penkoa laatikkoa. Miten herttaisia nuo Isoäidin nuoruudenaikaiset kirjat ovatkaan! Saamme niistä vielä monta hauskaa hetkeä.

Isoäiti tuli sisään ja istui valkoiseen korituoliini.

-Älä sano mitään, hän pyysi. -Huomaan kyllä, että olen mielestäsi halpamainen.

En sanonut mitään.

-Mutta Rosie vilustuu helposti, ja hän on sentään vastuullani.

-Rosiella olisi ollut oma sievä mohairhuivinsa, ilmoitin ja istuin selailemaan Waverleytä. (Onkohan Isoäiti tosiaan saanut lukea seikkailuromaaneja, vai ovatko ne Donald Brodien jäämistöä? Kirjassa ei ollut nimeä.)

-Se ei ole tarpeeksi lämmin.

-Niinkö? Otin seuraavan kirjan esiin ja puhalsin siitä pölyt.

-Bet kultaseni, älä nyt vihoittele minulle, Isoäiti pyysi.

-Te saatte Rosien vihoittelemaan itsellenne, sanoin ja katsoin Isoäitiä suoraan silmiin. -Ei teillä ole oikeutta pilata hänen nuoruuttaan!

Isoäiti vavahti. Hänen silmiinsä tuli harhaileva katse, ikään kuin hän olisi nähnyt jonnekin kauas taaksepäin. Sitten hän hymyili haikeasti.

-Miten nuori ja tyhmä sinä oletkaan, hän sanoi ja lähti.

Olisi hauska tietää, mitä hän tarkoitti."

Syyskuun 10. päivänä
"Emma Wood tuli eilen neiti Cairia ja minua vastaan, kun palasimme kirjastosta. Minun sylini oli täynnä kirjoja, ja tänään rakas Emma oli kysynyt Rosielta, aionko tosiaan opiskella tämän vuoden.

-Ilmeisesti hän on riidellyt Ianin kanssa, rakas Emma oli arvellut.

Rosie kertoi minulle, että olisi tahtonut kuristaa rakkaan Emman tämän kaularöyhelöön.

Duncan ja Chrissy olivat istumassa iltaa täällä, samoin Nanny ja Jessie. Daisy on palannut Glasgow'hun - ja valmistelee häitään! Me odotamme innolla myös neiti Lobanin vihkiäisiä. Mutta hänen sulhasensa on aloitteleva maanviljelijä, ja voi kuulemma mennä kaksi kolme vuotta, ennen kuin he pystyvät menemään naimisiin.

-Minä en jaksaisi odottaa, huokaisi Nanny ja ravisti päätään. Hän on leikannut tukkansa ja näyttää suloisen poikamaiselta, kun kiiiltävät hiukset hulmuavat pilvenä kasvojen ympärillä. Isoäiti sanoo, että pitäisi nykyaikaisuudellakin sentään jokin raja olla.

-Sitä, jota rakastaa, jaksaa odottaa vaikka lopun ikäänsä, Duncan sanoi hyvin hiljaa.

Minä punastuin ja juoksin hakemaan lisää teetä. Voi ei, eihän Duncan voi kuvitella, että suostun, jos hän vain jankuttaa tarpeeksi kauan!"

Syyskuun 12. päivänä
"Kuinka ajattelematon olen - en ole kertonut edes huoneestani!

Se on hyvin pieni ja hyvin herttainen huone. Korkea valkoinen vuoteeni ja syvässä makuukomerossa. Rosien vuode on seinän toisella puolen, ja aamuisin herättyämme kopautamme seinään varmistaaksemme, että toinenkin on hereillä.

Vastakkaisella seinällä on peililipasto monine laatikkoineen, ikkunan ääressä pieni pöytä ja tuoli sekä hylly kirjoille, ja oven luona komero, pesupöytä ja valkoinen korituoli. Lattialle olen levittänyt äidin kutoman maton ja ikkunaan hänen ompelemansa uutimet; vuoteen peitän aamuisin Rosen virkkaamalla pitsipeitolla.

Kaiken kaikkiaan huoneeni on taivaallinen. Kunnon tyttö ei päästä nuorukaisia neitsytkammioonsa, mutta kun Jerry tuli hakemaan romaania, jonka olin luvannut lainata, en toki voinut läimäyttää ovea kiinni hänen nenänsä edestä.

-Tämä huone muistuttaa sinua, Jerry sanoi minun etsiessäni kirjaa. -Yhtä suloinen ja puhdas.

Onneksi Isoäidin varastoissa olevasta kirjasta Käytös-opas Nuorille Naisille löytyy myös luku Kuinka Estän Kiusallisten Tilanteiden Tullen Poskiani Punehtumasta. Luen sen vielä tänään."

Syyskuun 20. päivänä
"Rosie ja minä olimme päivällisellä Flemingeillä. Meillä oli oikein hauskaa. Duncan oli tavallistakin hilpeämmällä tuulella ja nauratti koko seuruetta jutuillaan.

Lähtiessämme hän kysäisi ohimennen, tulisinko katsomaan hänen kanssaan uutta muotinäytelmää huomenna.

-Ei, en voi, vastasin. -Minun on ruvettava lukemaan oikein kunnolla, mikäli aion päästä seminaarista keväällä.

-Onko sinun pakko olla niin toivottoman kunnianhimoinen? Duncan ähkäisi.

-Se on meillä Stewarteilla verissä, ilmoitin ylhäisesti, työnsin käteni Rosien kainaloon ja sipsutin tieheni."

Syyskuun 22. päivänä
"On sateinen ilta. Minulla oli vain vähän lukemista ja Rosiella vielä vähemmän, joten menimme kirjastoon Isoäidin ja Charlie-prinssin seuraan. Otin mukaani tämän päiväkirjan ja luin ääneen parhaita kappaleita. Varjelkoon, miten Isoäiti ja Rosie nauroivat.

-Minä jaksan tuskin odottaa sinun romaanisi ilmestymistä, Isoäiti puuskutti pyyhkiessään naurunkyyneleitään laventelintuoksuiseen nenäliinaan.

Tuskin minä koskaan romaania kirjoitan."

2 kommenttia:

  1. Betty-kirjojasi on ihana lukea. Suorastaan tuskallista myöntää näin parikymppisenä.
    Tosin en taida olla ainoa - mittari raksuttaa jo kahtasataa, vaikka vasta kaksi päivää takana.

    Kiitos.

    VastaaPoista
  2. Kiitos itsellesi!

    Juuri eilen totesin, että moni kommentoi Bettyä anonyyminä - on hauska huomata, että tyttökirjat ovat monelle aikuisellekin pop, vaikkei sitä tahtoisikaan myöntää! :) Pääasia on, että mieli tulee hyväksi.

    VastaaPoista