keskiviikko 30. heinäkuuta 2008

1. luku: Uuden vuoden alku

-Voi kuule, kyllä meille tulee hauska vuosi!

Rosemary Wardlaw istui vuoteen laidalla ja heilutteli sääriään hyvin epänaisellisesti.

-Varmasti, Beatrice Stewart myönsi ja sukelsi matkakirstuunsa löytääkseen kadonneen tohvelin. Huolimatta tytön yhdeksästätoista ikävuodesta eivät tohvelit tunteneet tarpeellista kunnioitusta häntä kohtaan. -Tiedätkö, minä vähän pelkään. Jos en kuitenkaan saa opettajanpapereita ensi keväänä!

-Sitten istut seminaarissa toisenkin vuoden. Miten soma nenäliinarasia! Kuka on maalannut nuo kuvat? Rosie ihaili pahvilaatikkoa, jonka päällyspaperissa viettivät aurinkoista päivää rokokooasuihin sonnustautuneet tytöt ja pojat.

-Rose, hän osaa piirtää hyvin. Betty löysi tohvelinsa. -Varjelkoon, onko kello jo kaksi? Minun täytyy mennä ilmoittautumaan.

-Tulisin mukaasi, mutta minun on keitettävä tee nyt, kun Peggyllä on vapaapäivä. Olisin jättänyt omankin ilmoittautumiseni tähän päivään, jos olisin tiennyt ettet sinä ole tehnyt sitä puhelimella. Rosien äänessä oli pahoittelua.

-Osaanhan minä seminaariin toki yksinkin, Betty sanoi nauraen ja kaivoi hattunsa ja takkinsa esiin vaatekasan alta. -Laitakin hyvää teetä Isoäidille, ettei hän aja meitä ulos heti, kun ensimmäisen kerran olemme vallattomia.

Rosie nauroi, suuteli ystävätärtään ja juoksi keittiöön.

Elokuun viimeinen päivä oli säkenöivän kaunis. Betty asteli eteenpäin näyttäen niin onnelliselta, että sai vastaantulijatkin hymyilemään. Uusi kouluvuosi oli edessä haasteineen, seikkailuineen, yllätyksineen. Hän melkein juoksi seminaarin portaat ylös ja kiiruhti kansliaan.

Kun tyttö neljännestuntia myöhemmin laskeutui alas samaisia portaita, oli hän törmätä erääseen punatukkaiseen, harmaasilmäiseen herrasmieheen.

-Sappho! nuori mies huudahti. -Vai siinä sinä nyt olet.

-Niin olen. Betty hymyili ja punastui vähän. -Hauska tavata, Duncan.

-Mihin olet menossa? Ruususen linnan tietysti. Saanko saattaa sinut? Duncan Fleming ojensi käsivartensa.

-Ei, en minä asu Ruususen linnassa, naurahti tyttö. -Rosien isoäiti tarjosi minulle ystävällisesti asunnon luonaan Charlotte Squarella.

-Vai niin - no, saan kai saattaa joka tapauksessa. Mitä teet illalla?

-Menen kävelemään Jerryn kanssa. Äkkiä Bettyä harmitti. Miksi hän olikin luvannut Jerrylle tämän soittaessa - Duncan olisi varmasti keksinyt jotakin paljon hauskempaa kuin pelkkä kävely. Mutta toisaalta hän ei ollut tiennyt, tahtoiko Duncan enää edes kävellä hänen kanssaan kesän jälkeen. -Ja koulu alkaa huomenna.

-Kenellä alkaa, kenellä ei. Kai tiedät, että Chrissy on aloittanut työn kirjakaupassamme?

-Tiedän, hän kirjoitti siitä.

Duncan nyökkäsi. He kulkivat hetken vaieten, sitten nuori mies kysyi arastellen:

-Entä... ranteesi?

-Se on aivan kunnossa nyt. Voi, koeta nyt olla näyttämättä noin syylliseltä! Betty purskahti nauruun. -Pahempiakin rikoksia tässä maailmassa tehdään - etkä sinä toki vääntänyt sitä sijoiltaan tahallasi.

-Se ei liene mikään lieventävä asianhaara. Vai niin, tässä siis asut. Muhkea talo.

-Herra Brodie oli varakas, ja Isoäidillä on hyvä eläke. Mutta etkö tule sisään teelle? Täytyyhän sinun tavata Isoäiti ja Rosie.

-En tiedä... Duncan näytti epäröivän.

-Sinun täytyy tulla!

-Ehditkö sitten varmasti laittautua valmiiksi iltakävelyäsi varten? Nuoren miehen äänessä oli hienoista ivaa.

-Duncan Fleming, olen Effien kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, että mitä vanhemmaksi miehet tulevat, sitä pienemmiksi heidän aivonsa kutistuvat. Betty kiskoi Duncanin puoliväkisin portaat ylös ja tarttui kolkuttimeen.

Hetken kuluttua Rosie avasi oven. Hänen silmänsä olivat laajat kuin teevadit, ja kun Betty kertoi tuoneensa Duncanin teelle, näytti tyttö olevan purskahtamaisillaan katkeraan nauruun.

-Mitä ihmettä on tapahtunut? Betty tiukkasi, kun Duncan oli mennyt saliin tervehtimään Margaret Brodieta.

-Minkätähden sinä tuot Duncanin tänne - juuri nyt? Rosie kysyi vastaan. -Tule keittiöön ja kerro äkkiä mitä minä teen.

Ällistynyt Betty seurasi häntä. Keittiön ovella hän voihkaisi ja nojautui ovipieleen.

Valkeaksi kalkittu liesi oli musta, samoin seinä sen takana ja lattia edessä. Liedellä seisova vesipannu näytti sekin siltä, kuin olisi käynyt nuotiossa. Huoneessa leijui kaasun hajua.

-Mitä sinä olet saanut aikaan? Betty kysyi.

Rosie irvisti.

-Sitä sopii kysyä. Vesi melkein kiehui kun isoäiti huusi minua ja kävin salissa - olin juuri palaamassa takaisin, kun kuulin tussahduksen, kuin joku olisi ampunut. Vesi oli kiehunut yli ja aiheuttanut jonkinlaisen räjähdyksen.

-Ei kaasulieden pitäisi räjähtää jos sille roiskuu vettä!

-Ei pitäisi... Mutta ilmeisesti se ei pitänyt kiehuvasta vedestä! Onhan sillä jo ikää. Onneksi paukku oli pieni ja onneksi olin heti paikalla sulkemassa kaasuhanat.

Betty tyrskähti.

-Peggy ei varmasti pidä vapaapäivää vähään aikaan.

-Päinvastoin, hän on iloinen, kun saa uuden lieden. Mutta mitä ihmettä me tarjoamme Isoäidille ja Duncanille?

-Kai täällä on jotakin. Betty heitti hattunsa ja takkinsa tuolille ja avasi ruokakomeron oven. -Voiko tuolla hellalla enää keittää mitään?

-Tuskin - ainakaan minä en suostu avaamaan kaasuhanoja.

-Hyvä on. Betty veti esiin kulhollisen omenoita, joita oli tuonut edellisenä iltana mukanaan Kuusikukkulalta, pullon kirsikkamehua sekä Peggyn edellisenä päivänä leipoman kakun. -Kata pöytään lasit ja hedelmälautaset ja sano, että syömme retkiaterian.

-En luullut, että kirjailijatar voi olla noin käytännöllinen. Rosie huokasi helpottuneena.

-Kirjailijan tytär ei näköjään sitä ole. Betty virnisti. -Mene nyt, ja koeta lepyttää Isoäiti hyväksymään mehu teen sijasta.

Rosie meni. Isoäiti surkutteli lieden kohtaloa - Donald Brodie oli ostanut sen taloon kuusikymmentä vuotta aiemmin - ja Duncanin suupielet nykivät. Mutta niin omenat, mehu kuin kakkukin tekivät hyvin kauppansa.

-Etkö voi perua sitä kävelyäsi pikkukaverin kanssa? Duncan kysyi hyvästellessään.

Betty puisti päätään.

-En luule, Jerry pahastuisi. Hän oli jo huomannut turhiksi kaikki yritykset "pikkukaverin" kitkemiseksi Duncanin sanavarastosta ja päättänyt tyytyä kohtaloonsa.

-Etkö luule, että minä pahastun? Harmaat silmät olivat vakavat.

-Älä nyt hassuttele. Ellei sinulla ole parempaa tekemistä, mene katsomaan, osaako Chrissy antaa rahasta oikein takaisin asiakkaille!

-Siinäpä minulle elämäntehtävä. No, näkemiin nyt, Sappho.

-Näkemiin. Betty sulki oven ja jäi tuijottamaan miettiväisenä eteisen pöydällä lojuvan kuvalehden kantta, jossa nuori mies oli polvistuneena nuoren naisen jalkojen juureen. -Ei, hän sitten sanoi itselleen, -nyt en saa olla typerä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti